Minua vaivaa luomisen tuska. Olen tullut siihen tulokseen pohtiessani mikä minua nykyisin riepoo, nyppii, tympii, ahdistaa, valvottaa, pistää levottomaksi jne - ja miksi en edelleenkään ole onnellinen ja tyytyväinen siihen mitä on, vaan koko ajan pyrin löytämään ja saamaan ja keksimään jotain.
Jumala kai näki parhaaksi antaa minulle luomisen tuskan, niin kuin on antanut osaajille - taidemaalareille, piirtäjille, askartelijoille, kuvanveistäjille, arkkitehdeille, insinööreille, sepille, lasipuhaltajille, laulajille, lavastajille, valokuvaajille, toimittajille, soittajille, säveltäjille, kirjailijoille, näyttelijöille, runonlausujille, leipureille, kirvesmiehille, kokeille ja mitä niitä nyt onkaan.
Antoi sen saman tuskan, mutta unohti antaa keinon millä sitä tuskaa voisi purkaa!
Minähän en osaa mitään. Siis kunnolla. Olen keskinkertainen tai huono kaikessa mihin ryhdyn. En osaa mitään, en jaksa keskittyä mihinkään, en innostu mistään. Aina kun yritän jotakin, se lopahtaa ennenkuin on kunnolla alkanutkaan. Tai sitten en viitsi alkaa ollenkaan, kun en kerta osaa.
Voi Jumala, kun kerran minut keskinkertaiseksi loit, mutta siitä huolimatta annoit minulle tämän hiertävän luomisen tuskan, niin osoita minulle minun konstini, minun kykyni ja minun mahdollisuuteni !!!!
En halua olla se, joka rypee luomisen tuskassa osaamatta tehdä asialle mitään!
Vai onko se sittenkin se minun osani???
sunnuntai 9. joulukuuta 2012
torstai 29. marraskuuta 2012
Ei nämä koskaan lopu
Minua varmaan pidetään kummajaisena, kun sairastan niin paljon kaikenlaista. Ihmettelen minä itsekin, mitä se Luoja on ajatellut, kun on tällaisen sekundakappaleen luonut, vai pitääkö sitä katsoa itseensä ja hiukan peiliin, että KUKA nämä ongelmat onkaan aiheuttanut.....
Polvileikkaukset menivät hyvin, mutta nyt on kesäkuussa leikattu polvi ruvennut oireilemaan. Se vihlaisee kipeästi sääriluun päältä, kun kävelen. Pelottaa että siinä on tulehdus - tai sitten se ei vain kestä niitä kuutta ylimääräistä kiloa, jotka ovat leikkauksen jälkeen kannettavakseni kasautuneet (Tiedän kyllä miksi ovat kasautuneet: vähän liikuntaa ja paljon herkkuja - ja puolisentoista kiloa saa kuulemma laittaa keinonivelten piikkiin!).
Sain lähetteen sappileikkaukseen. Sappi on oireillut polvileikkausten jälkeen taas enemmän. Liekö syynä stressi vai syödyt herkut, mene ja tiedä. Sappikivet löytyivät jo kymmenisen vuotta sitten, mutta en lähetteestä huolimatta uskaltanut mennä leikkaukseen, vaan peruin sen noin kuusi kertaa. Viimeisellä kerralla hoitaja kysyi kirurgilta mitä tehdään, kun rouva ei uskalla tulla leikkaukseen. Kirurgi vastasi: "Käske tulla kun uskaltaa". Kuulin sen selvästi puhelimeen :D! No, nyt on se hetki, kun uskallan. Sen verran hyvät kokemukset polvioperaatioista, että tuskin (!) sapen kanssa sen pahemmin käy (vaikka olenkin muutamilta tahoilta kuullut kauhukertomuksia ko leikkauksista)!
Ensi viikolla menen naistentautien polille. Muutoksia papassa. Perhana. Tekevät omat tutkimuksensa ja ottavat kai koepaloja. Perhana. En tykkää. Jos mitä inhoan, se on juuri gynekologiset tutkimukset. Pah! En niinkään pelkää mitä sieltä löytyy. Tympäisee vain ylimääräinen touhotus :(.
Minulle on laitettu lähete myös mahalaukun tähystykseen. Menen siis nielemään letkua. Puhuttiin myös suoliston tähystyksestä, en tiedä tehdäänkö se saman pään kautta vai eri reittiä. Syynä mahaoireet, jotka alkoivat jo kesällä, kun jouduin alkaa syödä vahvoja kipulääkkeitä. Yhdessä mielialalääkkeitteni kanssa ne ovat aikapommi, kuulemma. Nyt se pommi on alkanut tikittää, vaikka syön myös tupla-annoksen mahansuojalääkettä. Lääkäri käski vaihtaa kipulääkkeen buranaan, joka on kuulemma maineestaan huolimatta parempi vaihtoehto kuin se toinen kipulääke. Höh!
Kolmoishermosärkyni on herätellyt itseään. Se tunkeutuu leukaluuhun aina tiettyyn aikaan illasta. Ensin alaleukaan, palaa takaisin ja siirtyy sitten yläleukaan. Tätä sähköiskumaista vuorottelua kestää tunteroisen ja sitten se katoaa. Epäilen, että laukaiseva tekijä on iltaisin syömäni sitkeät leukaniveliä työllistävät irtokarkit. Aivan oikein: lopetin niiden syömisen ja siirryn suklaaseen......
Paljon olisi kerrottavaa myös masennuksen oireilusta, fibrokipujen vaihtelusta, selän jomotuksesta ja päänsäryistä, mutta ne ovat niin vanhaa kamaa, että jääköön tällä kertaa. Pointti tuli kuitenkin varmaan selväksi: olen aika maanantaikappale.....
Polvileikkaukset menivät hyvin, mutta nyt on kesäkuussa leikattu polvi ruvennut oireilemaan. Se vihlaisee kipeästi sääriluun päältä, kun kävelen. Pelottaa että siinä on tulehdus - tai sitten se ei vain kestä niitä kuutta ylimääräistä kiloa, jotka ovat leikkauksen jälkeen kannettavakseni kasautuneet (Tiedän kyllä miksi ovat kasautuneet: vähän liikuntaa ja paljon herkkuja - ja puolisentoista kiloa saa kuulemma laittaa keinonivelten piikkiin!).
Sain lähetteen sappileikkaukseen. Sappi on oireillut polvileikkausten jälkeen taas enemmän. Liekö syynä stressi vai syödyt herkut, mene ja tiedä. Sappikivet löytyivät jo kymmenisen vuotta sitten, mutta en lähetteestä huolimatta uskaltanut mennä leikkaukseen, vaan peruin sen noin kuusi kertaa. Viimeisellä kerralla hoitaja kysyi kirurgilta mitä tehdään, kun rouva ei uskalla tulla leikkaukseen. Kirurgi vastasi: "Käske tulla kun uskaltaa". Kuulin sen selvästi puhelimeen :D! No, nyt on se hetki, kun uskallan. Sen verran hyvät kokemukset polvioperaatioista, että tuskin (!) sapen kanssa sen pahemmin käy (vaikka olenkin muutamilta tahoilta kuullut kauhukertomuksia ko leikkauksista)!
Ensi viikolla menen naistentautien polille. Muutoksia papassa. Perhana. Tekevät omat tutkimuksensa ja ottavat kai koepaloja. Perhana. En tykkää. Jos mitä inhoan, se on juuri gynekologiset tutkimukset. Pah! En niinkään pelkää mitä sieltä löytyy. Tympäisee vain ylimääräinen touhotus :(.
Minulle on laitettu lähete myös mahalaukun tähystykseen. Menen siis nielemään letkua. Puhuttiin myös suoliston tähystyksestä, en tiedä tehdäänkö se saman pään kautta vai eri reittiä. Syynä mahaoireet, jotka alkoivat jo kesällä, kun jouduin alkaa syödä vahvoja kipulääkkeitä. Yhdessä mielialalääkkeitteni kanssa ne ovat aikapommi, kuulemma. Nyt se pommi on alkanut tikittää, vaikka syön myös tupla-annoksen mahansuojalääkettä. Lääkäri käski vaihtaa kipulääkkeen buranaan, joka on kuulemma maineestaan huolimatta parempi vaihtoehto kuin se toinen kipulääke. Höh!
Kolmoishermosärkyni on herätellyt itseään. Se tunkeutuu leukaluuhun aina tiettyyn aikaan illasta. Ensin alaleukaan, palaa takaisin ja siirtyy sitten yläleukaan. Tätä sähköiskumaista vuorottelua kestää tunteroisen ja sitten se katoaa. Epäilen, että laukaiseva tekijä on iltaisin syömäni sitkeät leukaniveliä työllistävät irtokarkit. Aivan oikein: lopetin niiden syömisen ja siirryn suklaaseen......
Paljon olisi kerrottavaa myös masennuksen oireilusta, fibrokipujen vaihtelusta, selän jomotuksesta ja päänsäryistä, mutta ne ovat niin vanhaa kamaa, että jääköön tällä kertaa. Pointti tuli kuitenkin varmaan selväksi: olen aika maanantaikappale.....
perjantai 23. marraskuuta 2012
Pitkästä aikaa!
Täällä ollaan taas, pitkän ajan jälkeen!
Paljon on tapahtunut - ja toisaalta ei juuri mitään. No, parasta on kuitenkin se, että nyt on molemmat polvet leikattu ja tulos on oikein hyvä. En vain tahdo saada itseäni liikkeelle, vaan laiskana olla jollotan kotona enkä juuri liiku mihinkään.
Ehkä syy on siinä, että mieskään ei juuri kotoa pois liiku. Hän on selkeästi vaipunut apatiaan, kun töitä ei löydy. Rahat alkavat loppua. Mikään ei kiinnosta. Vähän väliä hän vaipuu synkkyyteen ja miettii henkilökohtaista konkurssiaan.
Minä pitkästyn - en aivan tällaista elämää odottanut, vaan kuvittelin, että edes jossakin kävisimme välillä (asumme nyt siis maalla). Voisinhan minä mennäkin, minullahan on oma auto. Mutta en millään raaski jättää miestä yksin happanemaan omiin ajatuksiinsa. Sitäpaitsi kaikki minulta laskujen jälkeen liikenevät rahat tarvitaan ruokaan. Bensaan ei siis kamalasti jää varaa - saati sitten huvituksiin.
Voin kai sanoa jo, että olen välillä aika kyllästynyt. Tämä ei sittenkään riitä. Se menneissyyteni narsistinen miessuhteeni ennusti viime viikolla soittaessaan, etten kauan tässä suhteessa tule pysymään, koska kaipaan ja haluan koko ajan parempaa.... En halua antaa periksi. Rakastan tätä miestäni, ja elämäni on kuitenkin hyvin turvallista, vaikka tylsää onkin.......
Kun saisi hieman töpinää tuohon mieheen, saattaisi omakin vauhti hiukan parantua!
Paljon on tapahtunut - ja toisaalta ei juuri mitään. No, parasta on kuitenkin se, että nyt on molemmat polvet leikattu ja tulos on oikein hyvä. En vain tahdo saada itseäni liikkeelle, vaan laiskana olla jollotan kotona enkä juuri liiku mihinkään.
Ehkä syy on siinä, että mieskään ei juuri kotoa pois liiku. Hän on selkeästi vaipunut apatiaan, kun töitä ei löydy. Rahat alkavat loppua. Mikään ei kiinnosta. Vähän väliä hän vaipuu synkkyyteen ja miettii henkilökohtaista konkurssiaan.
Minä pitkästyn - en aivan tällaista elämää odottanut, vaan kuvittelin, että edes jossakin kävisimme välillä (asumme nyt siis maalla). Voisinhan minä mennäkin, minullahan on oma auto. Mutta en millään raaski jättää miestä yksin happanemaan omiin ajatuksiinsa. Sitäpaitsi kaikki minulta laskujen jälkeen liikenevät rahat tarvitaan ruokaan. Bensaan ei siis kamalasti jää varaa - saati sitten huvituksiin.
Voin kai sanoa jo, että olen välillä aika kyllästynyt. Tämä ei sittenkään riitä. Se menneissyyteni narsistinen miessuhteeni ennusti viime viikolla soittaessaan, etten kauan tässä suhteessa tule pysymään, koska kaipaan ja haluan koko ajan parempaa.... En halua antaa periksi. Rakastan tätä miestäni, ja elämäni on kuitenkin hyvin turvallista, vaikka tylsää onkin.......
Kun saisi hieman töpinää tuohon mieheen, saattaisi omakin vauhti hiukan parantua!
keskiviikko 2. toukokuuta 2012
Leikkausaika saapui!
No nyt tuli tieto polven tekonivelleikkauksesta! 14.6. on leikkaus, mikäli kaikki menee hyvin, eikä esteitä ole. Nyt alkoi jännittää! Painoni ei ole tippunut tarvittavia kiloja, joten pelkään, että minut lähetetään maitojunalla kotiin. Kestän sen kyllä, mutta miehelle se olisi pettymys. Hän niin odottaa, että saisin itseni kuntoon ja pääsisimme yhdessä liikkumaan.
Leikkaus ei tule parhaaseen mahdolliseen aikaan - olisin niin halunnut laittaa pihaa tänä kesänä! Toisaalta, kun olemme vasta muuttaneet ja vieraita varmaan käy paljon, niin kukaan ei odotakaan, että olisin leiponut kaapit täyteen herkkuja (olen siinä huono), vaan voin huoleti nauttia vieraiden kanssa kahveja miehen ostamien kaupannisujen kyydittäminä...
Pelkään leikkausta ja siihen liittyviä komplikaatioita. En pelkää itse leikkausta, se ilmeisesti tapahtuu puudutuksessa, koska saan ottaa mielimusiikkiani mukaan leikkaukseen. En myöskään pelkää kipuja tai sitä etten enää pääsisikään liikkeelle. Uskon, että niistä selviän. Sitä pelkään, että saan veritulpan ja kuolen unissani. Hyvästejä jättämättä. Haluan elää vielä pitkään - vastahan löysin onneni!
Leikkaus ei tule parhaaseen mahdolliseen aikaan - olisin niin halunnut laittaa pihaa tänä kesänä! Toisaalta, kun olemme vasta muuttaneet ja vieraita varmaan käy paljon, niin kukaan ei odotakaan, että olisin leiponut kaapit täyteen herkkuja (olen siinä huono), vaan voin huoleti nauttia vieraiden kanssa kahveja miehen ostamien kaupannisujen kyydittäminä...
Pelkään leikkausta ja siihen liittyviä komplikaatioita. En pelkää itse leikkausta, se ilmeisesti tapahtuu puudutuksessa, koska saan ottaa mielimusiikkiani mukaan leikkaukseen. En myöskään pelkää kipuja tai sitä etten enää pääsisikään liikkeelle. Uskon, että niistä selviän. Sitä pelkään, että saan veritulpan ja kuolen unissani. Hyvästejä jättämättä. Haluan elää vielä pitkään - vastahan löysin onneni!
perjantai 27. huhtikuuta 2012
Myrskyisä suhde menneisyydestä
Ennen nykyistä miestäni minulla oli myrskyisä suhde erääseen mieheen. Mies oli korkeasti koulutettu, terveysalan ihminen, äärettömän fiksu ja mukava, mutta alkoholisti ja narsisti. Hän ei missään nimessä halunnut kanssani parisuhteeseen, mutta roikkui luonani aina välillä. Ryyppäämässä. En tajua miten annoin hänen olla luonani, sillä hänen käytöksensä oli ihan hirveää. Moitti minua - ja ryyppäsi koko ajan, sotkien elämäni ja huushollini. Päivät saattoivat kulua siten, että hän nukkui suurimman osan päivästä ja välillä havahtui ryyppäämään. Ja minä olin niin hänen lumoissaan, että kannoin hänelle lisää viinaa. Laskeskelimme erään ystäväni kanssa, että silloin kun hänellä oli näitä ryyppyputkia, hän oli käytännössä neljän promillen humalassa koko ajan.
Jätin hänet lopullisesti reilu vuosi sitten. Viime kesänä hän alkoi sitten soitella ja vannoi rakkauttaan ja halusi minut "takaisin". En suostunut ja kerroin, että minulla on toinen mies. Hän uhkasi humalapäissään soittaa miehelleni ja kertoa millainen nainen "oikeasti" olen. En ole tehnyt mitään väärää, mutta silti jotenkin hänen uhkailunsa pelotti. Hän jätti minut kuitenkin rauhaan ja viimeisen vuoden aikana olemme kahdesti jutelleet puhelimessa, hänen ollessaan ihan selvin päin. Hänkin oli löytänyt rinnalleen toisen naisen.
Eilen illalla sain häneltä yllättäen puhelun. Puhelu alkoi rakkaudentunnustuksella ja siitä tiesin hänen olevan pahassa humalassa. Hän vannoi ikäväänsä ja rakkauttansa, mutta minä kehotin häntä soittamaan nykyiselle naisystävälleen. Lopetin puhelun lyhyeen.
Nyt mietin mitä tuo puhelu viestittää. Onko hän alkamassa uudelleen hankalaksi. Hänellä on konstit millä tehdä elämästäni helvettiä, jos hän niin haluaa. Kerroin viime kesänä nykyiselle miehelleni tuosta miehestä ja mitä tämä oli uhkaillut. Mieheni suhtautui asiaan fiksusti, todeten, että kaikilla meillä on menneisyytemme ja hän ei humalaisten puheista välitä. Jotenkin on kuitenkin pelko mielessä...
Jätin hänet lopullisesti reilu vuosi sitten. Viime kesänä hän alkoi sitten soitella ja vannoi rakkauttaan ja halusi minut "takaisin". En suostunut ja kerroin, että minulla on toinen mies. Hän uhkasi humalapäissään soittaa miehelleni ja kertoa millainen nainen "oikeasti" olen. En ole tehnyt mitään väärää, mutta silti jotenkin hänen uhkailunsa pelotti. Hän jätti minut kuitenkin rauhaan ja viimeisen vuoden aikana olemme kahdesti jutelleet puhelimessa, hänen ollessaan ihan selvin päin. Hänkin oli löytänyt rinnalleen toisen naisen.
Eilen illalla sain häneltä yllättäen puhelun. Puhelu alkoi rakkaudentunnustuksella ja siitä tiesin hänen olevan pahassa humalassa. Hän vannoi ikäväänsä ja rakkauttansa, mutta minä kehotin häntä soittamaan nykyiselle naisystävälleen. Lopetin puhelun lyhyeen.
Nyt mietin mitä tuo puhelu viestittää. Onko hän alkamassa uudelleen hankalaksi. Hänellä on konstit millä tehdä elämästäni helvettiä, jos hän niin haluaa. Kerroin viime kesänä nykyiselle miehelleni tuosta miehestä ja mitä tämä oli uhkaillut. Mieheni suhtautui asiaan fiksusti, todeten, että kaikilla meillä on menneisyytemme ja hän ei humalaisten puheista välitä. Jotenkin on kuitenkin pelko mielessä...
maanantai 23. huhtikuuta 2012
Saamattomuutta
Olen nyt ihan pahuksen saamaton! Huusholli huutaa pölynimuria ja pölyrättiä, ikkunat ovat kissan nenänjäljissä ja pyykkivuori kasvaa kylpyhuoneessa! Mies kyllä auttaa, jos saan aikaiseksi itse ryhtyä hommiin, mutta hänkin poloinen on melko apaattisena nyt. Työttömänä ja rahattomana.
Ruokaa en ole saanut tehtyä viikkoihin, olemme olleet sen suhteen miehen viitseliäisyyden varassa jo pitkän aikaa. Ja kaupan einesten.
Mies lähti naapurikaupunkiin tekemään kauppakirjoja myymästään asunnosta. Sekin meni hävyttömän halvalla. Rahat ehkä juuri ja juuri riittävät remonttilaskujen maksuun. Elämisen kustantamisesta ei ole tietoa. Kelakin panttaa peruspäivärahoja - emme edes tiedä onko mies oikeutettu edes niihin! Pitkään maasta poissa olleena mies saattaa nääs joutua kielikurssillekin vielä...
Minun pitäisi nyt saada jostakin pientä potkua persauksille ja lähteä puolen tunnin päästä kuntosalille. Laihdutus ja kunnon hoitokin ovat jääneet retuperälle ja leikkaus lähenee koko ajan (leikkausaikaa ei ole vielä annettu).
Taidan mennä kaupan kautta ja ostaa itselleni palkkioksi munkkipossun ja irtokarkkia. Hah!
Kissakin vonkuu kevättuskissaan. Sille pitäisi varata sterilointiaika, kun vain saisi aikaiseksi!
Ei nyt tahdo tulla oikein mistään mitään...
Ruokaa en ole saanut tehtyä viikkoihin, olemme olleet sen suhteen miehen viitseliäisyyden varassa jo pitkän aikaa. Ja kaupan einesten.
Mies lähti naapurikaupunkiin tekemään kauppakirjoja myymästään asunnosta. Sekin meni hävyttömän halvalla. Rahat ehkä juuri ja juuri riittävät remonttilaskujen maksuun. Elämisen kustantamisesta ei ole tietoa. Kelakin panttaa peruspäivärahoja - emme edes tiedä onko mies oikeutettu edes niihin! Pitkään maasta poissa olleena mies saattaa nääs joutua kielikurssillekin vielä...
Minun pitäisi nyt saada jostakin pientä potkua persauksille ja lähteä puolen tunnin päästä kuntosalille. Laihdutus ja kunnon hoitokin ovat jääneet retuperälle ja leikkaus lähenee koko ajan (leikkausaikaa ei ole vielä annettu).
Taidan mennä kaupan kautta ja ostaa itselleni palkkioksi munkkipossun ja irtokarkkia. Hah!
Kissakin vonkuu kevättuskissaan. Sille pitäisi varata sterilointiaika, kun vain saisi aikaiseksi!
Ei nyt tahdo tulla oikein mistään mitään...
lauantai 21. huhtikuuta 2012
Fibromyalgia
Minulla on joskus vuosia sitten todettu tällainenkin vitsaus kuin fibromyalgia (krooninen kipuoireyhtymä). Tauti on aika-ajoin melko kovaoireinen, vaikka pientä helpotusta on suonut Cymbalta-nimisen lääkkeen käyttöönotto (määrättiin minulla masennukseen, mutta näyttää auttavan hiukan myös fibroon).
Reumaliitto määrittelee fibromyalgian oireita seuraavasti: "Fibromyalgian tärkein oire on kehon eri osissa tuntuva lähes jatkuva kipu, johon vaikuttavat erilaiset ulkoiset tekijät. Potilaat kuvaavat kipua kolottavana, jäytävänä, polttavana, kirvelevänä tai viiltävänä. Kipua pahentavat kylmä, kostea ja vetoinen ympäristö sekä psyykkinen stressi. Saunassa kipu lievittyy, mutta saunan jälkeen kivut pahenevat (saunakrapula).
Fibromyalgiaa sairastavilla väsymys, uupumus ja voimattomuus, turvotuksen ja puutumisen tunne ovat myös yleisiä. Tuki- ja liikuntaelimistön kipujen lisäksi heillä voi olla päänsärkyä, kuukautis-, maha- ja virtsaelinkipuja. Monet potilaat kokevat niveltensä turpoavan, vaikka lääkäri ei tällaista havaitsisikaan.
Sairastuneet uupuvat ja väsyvät nopeasti henkisessä paineessa. Lähes kaikki potilaat kertovat kärsivänsä lepoa antamattomasta unesta."
Viime päivinä olen ollut erityisen kipeä. Joka paikka on kuin hakattu ja tulehtunut ja jäykkä, alavatsa ja alaselkä jäytävät myös kuin tulehduksen kourissa, pää kipeä ja sekin kuin tulehtunut. Olen myös uupunut, en millään jaksaisi edes kättä nostaa, saati kävellä!
Nyt on ns. koiranilma. Kalsea, hiukan tuulee ja sataa räntää. Oletan, että kipuni ovat valtautuneet osittain sään vuoksi. Toinen syy saattaa olla stressaantuminen. Mietin hirveästi nyt asioita, samalla ahdistun. On niin paljon kaikenlaista: terveys, ihmissuhteet, remontti, muuttaminen, lasten pärjääminen, miehen stressit jne. Kunhan ei masennus vaan alkaisi nostaa kovasti päätään.
Kaikenlaista vitsausta ihmisellä pitääkin olla!
Reumaliitto määrittelee fibromyalgian oireita seuraavasti: "Fibromyalgian tärkein oire on kehon eri osissa tuntuva lähes jatkuva kipu, johon vaikuttavat erilaiset ulkoiset tekijät. Potilaat kuvaavat kipua kolottavana, jäytävänä, polttavana, kirvelevänä tai viiltävänä. Kipua pahentavat kylmä, kostea ja vetoinen ympäristö sekä psyykkinen stressi. Saunassa kipu lievittyy, mutta saunan jälkeen kivut pahenevat (saunakrapula).
Fibromyalgiaa sairastavilla väsymys, uupumus ja voimattomuus, turvotuksen ja puutumisen tunne ovat myös yleisiä. Tuki- ja liikuntaelimistön kipujen lisäksi heillä voi olla päänsärkyä, kuukautis-, maha- ja virtsaelinkipuja. Monet potilaat kokevat niveltensä turpoavan, vaikka lääkäri ei tällaista havaitsisikaan.
Sairastuneet uupuvat ja väsyvät nopeasti henkisessä paineessa. Lähes kaikki potilaat kertovat kärsivänsä lepoa antamattomasta unesta."
Viime päivinä olen ollut erityisen kipeä. Joka paikka on kuin hakattu ja tulehtunut ja jäykkä, alavatsa ja alaselkä jäytävät myös kuin tulehduksen kourissa, pää kipeä ja sekin kuin tulehtunut. Olen myös uupunut, en millään jaksaisi edes kättä nostaa, saati kävellä!
Nyt on ns. koiranilma. Kalsea, hiukan tuulee ja sataa räntää. Oletan, että kipuni ovat valtautuneet osittain sään vuoksi. Toinen syy saattaa olla stressaantuminen. Mietin hirveästi nyt asioita, samalla ahdistun. On niin paljon kaikenlaista: terveys, ihmissuhteet, remontti, muuttaminen, lasten pärjääminen, miehen stressit jne. Kunhan ei masennus vaan alkaisi nostaa kovasti päätään.
Kaikenlaista vitsausta ihmisellä pitääkin olla!
lauantai 14. huhtikuuta 2012
Fiiliksiä
"Kaikki te kiertävät tunteet ja tuskat, tulkaa kotiin, myöskin sä saartava kauneuden kaipuu! Ettekö nää miten valkeus vaipuu...."
Eino Leino oli runoilija, joka tunsi myös ihmiselon synkän puolen. Tänään on helppo samaistua leinonpoikaan, rypeä murheen alhossa ja nähdä vain himmeneviä tähtiä...
Jotkut päivät vaan ovat niitä päiviä, että mistään ei tule mitään, ajatukset kamppaavat polvilleen ja paha olo läpsii kasvoille nurkan takaa....
Kevätfiilis ei millään halua nyt tulla. Olo on kuin muulilauman alle jääneellä. Välillä jopa pahempi. Kun saisi nukkua talviunta ja ladata akkuja kesää varten. Vetää verhot kiinni ja lukita ovet ja anoa kuin sukulaismiehen auto käynnistymisongelmissaan talvipakkasilla:
"Kev-vääm-mäl-lä"!!!
Tulee toisiakin päiviä. Ihania, valoisia, suloisia päiviä! Ja silloin soi mielessä taas uudet sävelet, niinkuin Leinon Einollakin:
" En, enhän muuta ma tahdokaan kuin laulaa, laulaa, niin laulaa, kun laulut mun helkkyvät rinnassain ja pyrkivät pitkin kaulaa."
Eino Leino oli runoilija, joka tunsi myös ihmiselon synkän puolen. Tänään on helppo samaistua leinonpoikaan, rypeä murheen alhossa ja nähdä vain himmeneviä tähtiä...
Jotkut päivät vaan ovat niitä päiviä, että mistään ei tule mitään, ajatukset kamppaavat polvilleen ja paha olo läpsii kasvoille nurkan takaa....
Kevätfiilis ei millään halua nyt tulla. Olo on kuin muulilauman alle jääneellä. Välillä jopa pahempi. Kun saisi nukkua talviunta ja ladata akkuja kesää varten. Vetää verhot kiinni ja lukita ovet ja anoa kuin sukulaismiehen auto käynnistymisongelmissaan talvipakkasilla:
"Kev-vääm-mäl-lä"!!!
Tulee toisiakin päiviä. Ihania, valoisia, suloisia päiviä! Ja silloin soi mielessä taas uudet sävelet, niinkuin Leinon Einollakin:
" En, enhän muuta ma tahdokaan kuin laulaa, laulaa, niin laulaa, kun laulut mun helkkyvät rinnassain ja pyrkivät pitkin kaulaa."
keskiviikko 11. huhtikuuta 2012
Syyllisyys
Eilen sain viimein sanottua miehelle sen, mikä minua painaa ja aika-ajoin ahdistaa: syyllisyys!
Olen ihminen, joka kantaa syyllisyyttä milloin mistäkin, mutta suurin taakkani on ollut syyllisyys siitä, että jätin edellisen mieheni. Noin vain, ilman ennakkovaroituksia! Olen jälkikäteen miettinyt ja psykiatrinkin kanssa pohtinut mikä minut ajoi tuohon tilanteeseen. Olin vuosia ollut masentunut ja ahdistunut, kun viiimein pääsin sairaalahoitoon. Työkyvyn arvioinnin lisäksi siellä muutettiin lääkitystäni ja sain erilaisia terapioita, ja olotilani muuttui noiden kolmentoista viikon aikana uskomattomasti! Aloin piristyä ja yhtäkkiä maailma alkoi näyttää ihanalta ja innostavalta ja uudelta! Kaikki vanha tuntui turhalta ja jokin sai minut uskomaan myös siihen, että mieheni kuuluu menneisyyteen, että hänellä ei ole sijaa uudessa, ihanassa maailmassani! Toki meillä oli ollut avioliitossa melko ylipääsemättömiä ongelmia, mutta siltikin ilmoitukseni oli hänelle shokki! Minä viis veisasin siitä ja aloin elää uutta elämääni vapaana ja iloisena sinkkuna! Tein monenlaista, mitä olen jälkikäteen katunut ja olenkin usein miettinyt, että onko minut väärin diagnosoitu, että sairastanko sittenkin kaksisuuntaista mielialahäiriötä. Juttelin siitä psykiatrininkin kanssa ja hän totesi, että joskus pitkän masennusjakson jälkeen tulee ihmiselle maaninen olo ilman, että hän sairastaa kaksisuuntaista.
No, tapasin tämän nykyisen mieheni viime keväänä ja hänen myötään elämäni rauhoittui ja palasi uomilleen, olin hyvin onnellinen. Viime aikoina olen kuitenkin alkanut tuntea entistä enemmän syyllisyyttä entisen mieheni jättämisestä. Aika-ajoin jopa niin, että koen, että minulla ei ole oikeutta uuteen onneen. Eilen oli taas sellainen ilta, että kurkkua kuristi ja mahassa kiersi ja ajatukset kiersivät pahassa olossa ja syyllisyydessä. Päätin ottaa riskin ja kertoa miehelleni mikä minua ahdistaa. Sen sanottuani hän meni hiljaiseksi, alkoi kaivella vaatteitaan kaapistaan ja tostesi, että "tämä oli kai sitten tässä"! Sain hänet jäämään ja koitin puhua hänelle miltä minusta tuntuu ja etten missään nimessä palaisi enää entiseni luokse, sillä avioliitossamme olleet ristiriidat ovat edelleen olemassa. Mies jäi kotiin, mutta jäi valvomaan kun itse kävin väsyneenä yöpuulle.
Aamulla mies sanoi, että haluaa jatkaa kanssani, mutta hän ei halua sitoa minua, koska olen niin perhekeskeinen. omien sanojensa mukaan hän halusi jättää minulle tilaa olla ja tulla ja lähteä niinkuin haluan. Että hänen kotinsa (se meidän remontoima talo) oli oleva minulle avoin ja saisin pitää sitä kotinani, mutta hän ei katkeroituisi jos päättäisin lähteä kokonaan!
Nyt en tiedä, onko minulla hyvä vai paha olo. Tiedän aiheuttaneeni tuskaa myös tälle nykyiselle miehelleni. Olen ihan voimaton. Kiitollinen siitä, että hän ei jätä minua, mutta pahalla mielellä siitä, että hän itse ei uskalla nyt sitoutua täysillä minuun! Voiko ihminen todellakin itse pilata onnensa tällä tavalla??? Missä menee raja mitä kertoa toiselle, mitä ei! Mies on ollut koko aamun tavattoman lempeä, mutta sanoi mm että "on hyvä välillä pudota maan pinnalle".......
Olen ihminen, joka kantaa syyllisyyttä milloin mistäkin, mutta suurin taakkani on ollut syyllisyys siitä, että jätin edellisen mieheni. Noin vain, ilman ennakkovaroituksia! Olen jälkikäteen miettinyt ja psykiatrinkin kanssa pohtinut mikä minut ajoi tuohon tilanteeseen. Olin vuosia ollut masentunut ja ahdistunut, kun viiimein pääsin sairaalahoitoon. Työkyvyn arvioinnin lisäksi siellä muutettiin lääkitystäni ja sain erilaisia terapioita, ja olotilani muuttui noiden kolmentoista viikon aikana uskomattomasti! Aloin piristyä ja yhtäkkiä maailma alkoi näyttää ihanalta ja innostavalta ja uudelta! Kaikki vanha tuntui turhalta ja jokin sai minut uskomaan myös siihen, että mieheni kuuluu menneisyyteen, että hänellä ei ole sijaa uudessa, ihanassa maailmassani! Toki meillä oli ollut avioliitossa melko ylipääsemättömiä ongelmia, mutta siltikin ilmoitukseni oli hänelle shokki! Minä viis veisasin siitä ja aloin elää uutta elämääni vapaana ja iloisena sinkkuna! Tein monenlaista, mitä olen jälkikäteen katunut ja olenkin usein miettinyt, että onko minut väärin diagnosoitu, että sairastanko sittenkin kaksisuuntaista mielialahäiriötä. Juttelin siitä psykiatrininkin kanssa ja hän totesi, että joskus pitkän masennusjakson jälkeen tulee ihmiselle maaninen olo ilman, että hän sairastaa kaksisuuntaista.
No, tapasin tämän nykyisen mieheni viime keväänä ja hänen myötään elämäni rauhoittui ja palasi uomilleen, olin hyvin onnellinen. Viime aikoina olen kuitenkin alkanut tuntea entistä enemmän syyllisyyttä entisen mieheni jättämisestä. Aika-ajoin jopa niin, että koen, että minulla ei ole oikeutta uuteen onneen. Eilen oli taas sellainen ilta, että kurkkua kuristi ja mahassa kiersi ja ajatukset kiersivät pahassa olossa ja syyllisyydessä. Päätin ottaa riskin ja kertoa miehelleni mikä minua ahdistaa. Sen sanottuani hän meni hiljaiseksi, alkoi kaivella vaatteitaan kaapistaan ja tostesi, että "tämä oli kai sitten tässä"! Sain hänet jäämään ja koitin puhua hänelle miltä minusta tuntuu ja etten missään nimessä palaisi enää entiseni luokse, sillä avioliitossamme olleet ristiriidat ovat edelleen olemassa. Mies jäi kotiin, mutta jäi valvomaan kun itse kävin väsyneenä yöpuulle.
Aamulla mies sanoi, että haluaa jatkaa kanssani, mutta hän ei halua sitoa minua, koska olen niin perhekeskeinen. omien sanojensa mukaan hän halusi jättää minulle tilaa olla ja tulla ja lähteä niinkuin haluan. Että hänen kotinsa (se meidän remontoima talo) oli oleva minulle avoin ja saisin pitää sitä kotinani, mutta hän ei katkeroituisi jos päättäisin lähteä kokonaan!
Nyt en tiedä, onko minulla hyvä vai paha olo. Tiedän aiheuttaneeni tuskaa myös tälle nykyiselle miehelleni. Olen ihan voimaton. Kiitollinen siitä, että hän ei jätä minua, mutta pahalla mielellä siitä, että hän itse ei uskalla nyt sitoutua täysillä minuun! Voiko ihminen todellakin itse pilata onnensa tällä tavalla??? Missä menee raja mitä kertoa toiselle, mitä ei! Mies on ollut koko aamun tavattoman lempeä, mutta sanoi mm että "on hyvä välillä pudota maan pinnalle".......
sunnuntai 8. huhtikuuta 2012
Kaipaus
Entisessä elämässä minulla oli ihana puutarha, jota rakensin 17 vuotta! Sitä kaipaan - välillä itkenkin!
keskiviikko 4. huhtikuuta 2012
Jo myrkyn lykkäs!
Mies jäi työttömäksi viime marraskuussa ja on siitä lähtien odottanut päätöstä liiton päivärahoista. Mies kun oli reppumiehenä ulkomailla, on ihan "normaalia", että vastaus viipyy. Eilen oli sitten vastaus viimein tullut ja päätös on kielteinen!!! Kun on ollut liian pitkään ulkomailla töissä (kun kotimaasta ei töitä löytynyt), niin ansiosidonnaista ei makseta! On oltava kotimaan töissä vähintään 4 viikkoa, että ansiosidonnaisen saisi ja sittenkin se maksetaan niistä kotimaan ansioista (jotka todennäköisesti paljon pienemmät), ei ulkomaan ansioista, vaikka mies on koko työuransa maksanut säännöllisesti liitolle. Voi kökkö!
Mies on aivan kuin maansa myynyt, eikä ihme! Remontti taloon on vienyt kaikki säästöt, eikä riitäkään, vaan on pitänyt laittaa kaupunkiasunto myyntiin (sekin pilkkahinnalla, kun ko kaupungissa ylitarjontaa asunnoista), ja siitäkään ei nyt ole kuulunut mitään. Nyt pitää laittaa autokin myyntiin. Mies kokee olevansa luuseri, kun ei ole saanut asioitansa hoidettua (minä väitän toista!) ja käyttäytyy nyt sen mukaan ja murehtii!
Minä laittaisin oman kaupunkiasuntoni vuokralle, mutta mies ei anna...
Pääsiäisen jälkeen alkaa ankara soittelu tutuille työnantajille reppufirmoihin. Joko tulee lähtö ulkomaille tai sitten, jos hyvin käy, löytyy edes se lyhyt pätkä kotimaasta... tai sitten ei löydy mitään, vaan kituutetaan ansiosidonnaisella...
Nyt kysytään voimia ja rakkautta vaimolta!
Mies on aivan kuin maansa myynyt, eikä ihme! Remontti taloon on vienyt kaikki säästöt, eikä riitäkään, vaan on pitänyt laittaa kaupunkiasunto myyntiin (sekin pilkkahinnalla, kun ko kaupungissa ylitarjontaa asunnoista), ja siitäkään ei nyt ole kuulunut mitään. Nyt pitää laittaa autokin myyntiin. Mies kokee olevansa luuseri, kun ei ole saanut asioitansa hoidettua (minä väitän toista!) ja käyttäytyy nyt sen mukaan ja murehtii!
Minä laittaisin oman kaupunkiasuntoni vuokralle, mutta mies ei anna...
Pääsiäisen jälkeen alkaa ankara soittelu tutuille työnantajille reppufirmoihin. Joko tulee lähtö ulkomaille tai sitten, jos hyvin käy, löytyy edes se lyhyt pätkä kotimaasta... tai sitten ei löydy mitään, vaan kituutetaan ansiosidonnaisella...
Nyt kysytään voimia ja rakkautta vaimolta!
tiistai 3. huhtikuuta 2012
Kipu
Se jyskyttää, jomottaa, juilii, pistelee. Se puristaa, kiristää ja säkenöi. Se saapuu nopeana sähköiskuna tai hitaasti hiipien. Se iskee kuin terävä puukko, se nuijii kuin raskain vasara. Se porautuu syvimpään ja kovertaa sisältäpäin, se levittäytyy pinnalle ja tukahduttaa. Se kietoo puristavaan vaippaansa. Se ei päästä otteestaan.
Se täyttää ajatuksesi ja koko pääsi, se riehuu silmäsi takana ja korviesi juuressa. Se puree hammastasi ja jumiuttaa leukasi.
Se valtaa niskasi ja hartiasi, vie mukanaan koko selkäsi. Se polttaa kupeissasi ja vatsassasi. Käsivartesi eivät enää ole sinun, sillä se ottaa ne käyttöönsä. Jalkasi eivät enää kannata sinua, sillä se on saanut ne valtaansa.
Aamulla se on hereillä jo ennen sinua. Päivät se seuraa rinnallasi. Illallakaan se ei jätä sinua. Yöllä se asettuu vierellesi ja tunkeutuu mukaan uniisi.
Joskus, kuin kiusatakseen, se piiloutuu nurkan taakse, mutta katselee sieltä ahnaasti ja väsymättä. Se tulee silloin kun eniten pelkäät ja odotat sitä. Se yllättää, kun uskot olevasi turvassa. Se palaa ilkkuen takaisin, kun luulit jo päässeesi siitä.
Se on pysyvä matkatoveri. Uskollinen kumppani. Se on osa sinua. Halusit tai et.
Se täyttää ajatuksesi ja koko pääsi, se riehuu silmäsi takana ja korviesi juuressa. Se puree hammastasi ja jumiuttaa leukasi.
Se valtaa niskasi ja hartiasi, vie mukanaan koko selkäsi. Se polttaa kupeissasi ja vatsassasi. Käsivartesi eivät enää ole sinun, sillä se ottaa ne käyttöönsä. Jalkasi eivät enää kannata sinua, sillä se on saanut ne valtaansa.
Aamulla se on hereillä jo ennen sinua. Päivät se seuraa rinnallasi. Illallakaan se ei jätä sinua. Yöllä se asettuu vierellesi ja tunkeutuu mukaan uniisi.
Joskus, kuin kiusatakseen, se piiloutuu nurkan taakse, mutta katselee sieltä ahnaasti ja väsymättä. Se tulee silloin kun eniten pelkäät ja odotat sitä. Se yllättää, kun uskot olevasi turvassa. Se palaa ilkkuen takaisin, kun luulit jo päässeesi siitä.
Se on pysyvä matkatoveri. Uskollinen kumppani. Se on osa sinua. Halusit tai et.
maanantai 2. huhtikuuta 2012
Mitähän tästä tulee???
Mies lähti vihapäissään ajamaan sadan kilometrin päähän naapurikaupunkiin ottamaan talkooväen vakuutusta, kun edellinen oli loppunut. Vihapäissään siksi, että pakotin hänet ottamaan vakuutuksen, muutenhan olisimme lirissä, jos jollekulle sattuisi jotakin rakennuksella. Ja vihapäissään ja epätoivoissaan siksi, että rahat tilillä uhkaavat loppua eikä uutta ole näköpiirissä. Työttömyyspäivärahapäätöstä hän odottelee edelleen. Ja se päätös saattaa viipyä vielä jopa puoli vuotta, sillä se jumii maassa, jossa hän oli töissä ja siellä kulkee kaikki aina hitaasti eteenpäin... Laskuja meillä on tulossa niin paljon, että tilillä olevat rahat eivät riitä! Nyt tarvittaisiin esirukouksia, että työttömyyspäivärahat alkaisivat tulla ja hän saisi kaupunkiasunnon myytyä nopeasti!
Raha oli aamuisen riitammekin aiheena. Saimme sen sovittua, mutta minä onneton muistutin häntä vakuutuksesta. Soittamaan hän ei suostunut vakuutusyhtiöön, vaan päätti lähteä autolla kotikaupunkiinsa hoitamaan asian (olisi meidänkin kaupungissa ollut ko vakuutusyhtiön konttori). No, ehkä hän nyt tarvitsi tämän irtioton. Toivottavasti ajaa maltilla. Mitähän tästä tulee???
Raha oli aamuisen riitammekin aiheena. Saimme sen sovittua, mutta minä onneton muistutin häntä vakuutuksesta. Soittamaan hän ei suostunut vakuutusyhtiöön, vaan päätti lähteä autolla kotikaupunkiinsa hoitamaan asian (olisi meidänkin kaupungissa ollut ko vakuutusyhtiön konttori). No, ehkä hän nyt tarvitsi tämän irtioton. Toivottavasti ajaa maltilla. Mitähän tästä tulee???
lauantai 31. maaliskuuta 2012
Taas itkettiin
Taas minä itkin!
Meille tuli taas riita. Rahasta. Mies murehtii aika ajoin rahanmenoa. Onhan se selvä, että murehtii, kun talon remontti vie hänen elinikäiset säästönsä eikä riitäkään, vaan hän joutuu myymään kaupunkiasuntonsa maksaakseen talon remonttia. Mies on välillä melko epätoivoinen ja tänäänkin yritin häntä lohduttaa viisailla sanoilla ja muistuttaa siitä, että hänen omaisuutensa on nyt kiinni ihanassa talossa, josta tulee yhteinen kotimme. Yritin myös keksiä keinoja millä saisimme rahat riittämään. Olisin valmis myymään oman asuntoni yhteiseksi hyväksi, mutta mies ei anna. Hänen mielestään se säilytetään minun turvanani. Juttelimme ja pohdimme asiaa taas monelta kannalta, kunnes mies vaipui synkkyyteen ja sanoi minulle, että imen hänet kuiviin ja jätän hänet, kun ei ole enää mistä ottaa! Olin äärettömän loukkaantunut - ja typertynyt. Hän itse aloitti laajamittaisen remontin taloon, vaikka sanoin sen kelpaavan minulle 70-luvun kuosissaankin. Hän itse on hankinnat suorittanut ja rahansa käyttänyt, vaikka olen tarjonnut rahallista apuani maksuihin.
Tuo katkera purkaus on minulle luottamuksen puutetta. Koen, että hän on epävarma rakkaudestani, vaikka sitä kuinka hänelle yritän todistaa. Koen olevani jotakin äärettömän pahaa ja katkeraa hänen mielessään. Purskahdin itkuun. Pettymyksestä, tuskasta, kiukusta. Mies alkoi taas pukea päällensä ja mutisi menevänsä hotelliin. En päästänyt häntä, ja jotenkin saimme tilanteen purettua.
Olen edelleen hyvin ihmeissäni ja pahoilla mielin hänen tokaisustaan. Jostakinhan se kertoo. Liekö hänellä menneisyydessään epäluotettavia naisystäviä vai mitä, jokin hänessä saa tuon epäilyksen aikaan.
Olen päättänyt, että parisuhteessani en lähde katkeruutta ja syytöksiä kuuntelemaan. En myöskään koskaan aio alistua mustasukkaisen tai väkivaltaisen miehen peukalon alle. Tämä tilanne on kuitenkin niin erilainen. Liikuttava ja rujo. Epävarman ja pelokkaan miehen purkaus. Annan hänelle anteeksi, vaikka tämä ei ollut ensimmäinen kerta, kun näin kävi. Mutta en tiedä mitä teen, jos samantapainen syyttely jatkuu tulevaisuudessa!
Meille tuli taas riita. Rahasta. Mies murehtii aika ajoin rahanmenoa. Onhan se selvä, että murehtii, kun talon remontti vie hänen elinikäiset säästönsä eikä riitäkään, vaan hän joutuu myymään kaupunkiasuntonsa maksaakseen talon remonttia. Mies on välillä melko epätoivoinen ja tänäänkin yritin häntä lohduttaa viisailla sanoilla ja muistuttaa siitä, että hänen omaisuutensa on nyt kiinni ihanassa talossa, josta tulee yhteinen kotimme. Yritin myös keksiä keinoja millä saisimme rahat riittämään. Olisin valmis myymään oman asuntoni yhteiseksi hyväksi, mutta mies ei anna. Hänen mielestään se säilytetään minun turvanani. Juttelimme ja pohdimme asiaa taas monelta kannalta, kunnes mies vaipui synkkyyteen ja sanoi minulle, että imen hänet kuiviin ja jätän hänet, kun ei ole enää mistä ottaa! Olin äärettömän loukkaantunut - ja typertynyt. Hän itse aloitti laajamittaisen remontin taloon, vaikka sanoin sen kelpaavan minulle 70-luvun kuosissaankin. Hän itse on hankinnat suorittanut ja rahansa käyttänyt, vaikka olen tarjonnut rahallista apuani maksuihin.
Tuo katkera purkaus on minulle luottamuksen puutetta. Koen, että hän on epävarma rakkaudestani, vaikka sitä kuinka hänelle yritän todistaa. Koen olevani jotakin äärettömän pahaa ja katkeraa hänen mielessään. Purskahdin itkuun. Pettymyksestä, tuskasta, kiukusta. Mies alkoi taas pukea päällensä ja mutisi menevänsä hotelliin. En päästänyt häntä, ja jotenkin saimme tilanteen purettua.
Olen edelleen hyvin ihmeissäni ja pahoilla mielin hänen tokaisustaan. Jostakinhan se kertoo. Liekö hänellä menneisyydessään epäluotettavia naisystäviä vai mitä, jokin hänessä saa tuon epäilyksen aikaan.
Olen päättänyt, että parisuhteessani en lähde katkeruutta ja syytöksiä kuuntelemaan. En myöskään koskaan aio alistua mustasukkaisen tai väkivaltaisen miehen peukalon alle. Tämä tilanne on kuitenkin niin erilainen. Liikuttava ja rujo. Epävarman ja pelokkaan miehen purkaus. Annan hänelle anteeksi, vaikka tämä ei ollut ensimmäinen kerta, kun näin kävi. Mutta en tiedä mitä teen, jos samantapainen syyttely jatkuu tulevaisuudessa!
torstai 29. maaliskuuta 2012
tiistai 27. maaliskuuta 2012
Ahdistaa
Kurkkua kuristaa, on kuin vanne olisi vedetty kireälle kaulan ympäri. Kitalakikin on kireä. Suuta kihelmöi. Huulet kutisevat, puren niitä, jotta kutina helpottaisi. Nenää karvastelee, silmät ovat arat ja niitäkin kutittaa.
Tuttua. Voisi luulla, että minulla on allerginen reaktio. Mutta kun ei ole. Minulla ei ole todettu mitään allergiaa, ja silti saan näitä "kohtauksia". Ne on todettu psyykkeen aikaansaamiksi. Näitä oli takavuosina tiuhaan. Olin tosi onneton aina tällaisen kohtauksen tullessa.
Kun lääkitystäni reilut kaksi vuotta sitten muutettiin, pääsin näistä kohtauksista kokonaan eroon. Oma osuutensa oli varmasti terapioilla - ja elämän suurilla muutoksilla! Kohtaukset pysyivät siis poissa reilun kaksi vuotta. Nyt minulla on kohtaus meneillään. Se on jo toinen parin viikon sisään. Minua pelottaa. Joudunko siihen samaan ahdistukseen ja pahaan oloon uudestaan. Siihen, josta niin kauan kärsin ja josta luulin päässeeni iäksi!
Miksi näitä kohtauksia nyt? Juuri kun kaikki on niin hyvin! Miehen kanssa olemme päässeet hyvään parisuhteeseen (muutamia äkkiväärä-keskusteluja lukuunottamatta), kohta pääsen muuttamaan maalle, mistä olen koko ikäni haaveillut ja elämä on muutoinkin järjestyksessä. Nyt en edes tiedä saanko mistään apua.....
Elämä on tavattoman epäreilua!!!
Tuttua. Voisi luulla, että minulla on allerginen reaktio. Mutta kun ei ole. Minulla ei ole todettu mitään allergiaa, ja silti saan näitä "kohtauksia". Ne on todettu psyykkeen aikaansaamiksi. Näitä oli takavuosina tiuhaan. Olin tosi onneton aina tällaisen kohtauksen tullessa.
Kun lääkitystäni reilut kaksi vuotta sitten muutettiin, pääsin näistä kohtauksista kokonaan eroon. Oma osuutensa oli varmasti terapioilla - ja elämän suurilla muutoksilla! Kohtaukset pysyivät siis poissa reilun kaksi vuotta. Nyt minulla on kohtaus meneillään. Se on jo toinen parin viikon sisään. Minua pelottaa. Joudunko siihen samaan ahdistukseen ja pahaan oloon uudestaan. Siihen, josta niin kauan kärsin ja josta luulin päässeeni iäksi!
Miksi näitä kohtauksia nyt? Juuri kun kaikki on niin hyvin! Miehen kanssa olemme päässeet hyvään parisuhteeseen (muutamia äkkiväärä-keskusteluja lukuunottamatta), kohta pääsen muuttamaan maalle, mistä olen koko ikäni haaveillut ja elämä on muutoinkin järjestyksessä. Nyt en edes tiedä saanko mistään apua.....
Elämä on tavattoman epäreilua!!!
maanantai 26. maaliskuuta 2012
Mummona olemisen ihanuus
Tulin juuri pojanpoikaa hoitamasta. Pikkumiehellä on ikää kokonaiset kymmenen viikkoa ja nauraa ja juttelee mummulle niinkuin vanha tekijä! Olikin helppo puolitoistatuntinen, kun me nytkin vain juttelimme ja nauroimme ja hiukan nukuimme.
Tämä lapsi on ensimmäinen lapsenlapseni ja aivan ihastuttava pikku pallero. Olen kuitenkin ihmetellyt, että missä viipyy se muiden mummujen kehuma suunnaton riehakkuus ja sekaisin meno. En minä ainakaan menettänyt vähäistä järkeäni, kun vauva syntyi. Olin helpottunut, kun synnytys meni hyvin ja terve poika tupsahti maailmaan ja toki olin hyvin iloinen. Poikaa on aivan ihana käydä katsomassa tai odotella kyläilemään ja hoitaa välillä. Rakastan tuota pikkumiestä, mutta olen helpottunut, kun ei enää itse tarvitse koko vaippasirkusta johtaa. En ole myöskään tyhjentänyt lastentarvikeliikkeitä ja tavaratalojen vauvanvaatehyllyjä, niinkuin mummojen kuulemma tapana on.
Olenkohan minä oikea mummo ollenkaan, kun en mennytkään sekaisin?
Tämä lapsi on ensimmäinen lapsenlapseni ja aivan ihastuttava pikku pallero. Olen kuitenkin ihmetellyt, että missä viipyy se muiden mummujen kehuma suunnaton riehakkuus ja sekaisin meno. En minä ainakaan menettänyt vähäistä järkeäni, kun vauva syntyi. Olin helpottunut, kun synnytys meni hyvin ja terve poika tupsahti maailmaan ja toki olin hyvin iloinen. Poikaa on aivan ihana käydä katsomassa tai odotella kyläilemään ja hoitaa välillä. Rakastan tuota pikkumiestä, mutta olen helpottunut, kun ei enää itse tarvitse koko vaippasirkusta johtaa. En ole myöskään tyhjentänyt lastentarvikeliikkeitä ja tavaratalojen vauvanvaatehyllyjä, niinkuin mummojen kuulemma tapana on.
Olenkohan minä oikea mummo ollenkaan, kun en mennytkään sekaisin?
sunnuntai 25. maaliskuuta 2012
Historian havinaa
Nämä 40-luvun todistukset ovat jotain aivan muuta kuin mitä nykyään saamme käsiimme.
Jotkut sanakäänteet ja tärkeinä korostetut asiat saavat hymyn ainakin minun huulilleni. Niissä painottuu vielä hyvin voimakkaasti ajalle tyypillinen isänmaallisuus ja perheen ja uskonnon merkitys arkisessa elämässä.
Kuvassa päällimmäisenä on virsikirja vuodelta 1931. Isäni tai isoäitini käsissä kulunut.
Keskellä on hyvin arvokkaan näköinen vesileimapaperille painettu todistus, jossa sanotaan: "Suomen Nuorison Liitto suorittamienne kokeiden perusteella lähettää Teille N.N. Nuorisoseuramerkin oikeuttaen Teidät sitä kantamaan." Ja alla allekirjoituksia peräti kuusi kappaletta Suomen Nuorison Liiton Johtokunnan ja paikallisten nuorisoseurojen puolesta. Valitettavasti tuo merkki ei taida enää olla tallessa.
Alimmaisena kuvassa on isän kansakoulun opintokirja.
Sen alkusivuilla on pitkä luettelo "kouluviranomaisten neuvoja ja varoituksia koululaisille". Alaviitteenä kehotus "käyttää yksi lukemistunti niiden lukemiseen ja selostamiseen ainakin joka lukuvuoden alussa".
Tässä muutamia niistä:
"Käy koulua säännöllisesti! Aiheettomasta poissaolosta voi seurata ikävyyksiä itsellesi ja vanhemmillesikin."
"Kulkiessasi tiellä ota aina huomioon, että saatat kompastua; ole siis varovainen!"
"Älä heitä lasinpalasia, nauloja tai muita teräviä esineitä tielle, sillä sellaisten aiheuttamista vahingoista saattavat vanhempasi joutua suuriinkin korvauksiin!"
"Älä kiiku (sähköjohdin)pylväiden tukiköysissä, äläkä heiluta niitä!"
"Suojele pikkulintuja ja muita viattomia eläimiä! Älä hävitä niiden pesiä, äläkä kivitä tai muuten kiusaa niitä!"
"Älä vahingoita puita tai muita kasveja; älä varsinkaan vaivalla ja työllä aikaan saatuja istutuksia!"
"Noudata omantuntosi ohjausta kaikissa elämän vaiheissa! Muista aina että Jumalan pelko on viisauden alku!"
(Ohjeissa viitteitä kouluhallituksen kiertokirjeisiin vv. 1888-1934)
perjantai 23. maaliskuuta 2012
Syntilista
Kun mies on poissa, vaimo hyppii pöydälle!
Minullahan on menossa 1200 kalorin dieetti ja tavoitteena on siis saada vielä muutamia kiloja pois ennen polvileikkausta. Olin kuitenkin kuin jonkin riivaama, kun jäin pariksi päiväksi yksin miehen lähtiessä omiin oloihinsa. Miehelle en uskalla kertoa mitä kaikkea yhden päivän aikana tolskasin!
Vai mitä mieltä olette torstaipäivästäni:
Nukuin 13 tunnin yöunet, yleensä riittää 8 tuntia.
9.30 Herätys. Aamupalaksi söin kahvin kera edellispäivänä kahvilasta ostamani kermavaahdolla täytetyn kampaviinerin ja maustekakkupalan.
Välipalaksi olin ostanut 700g irtokarkkeja. Makeita, suolaisia ja happamia. Maistuivat tietokoneen ääressä hyvältä.
12-13 Kuntosalilla hikikuntoilua. Hyvä mieli :)
13.30 Päiväkahvit kera kotimatkalla hakemani munkkipossun (ison).
Välipalaksi irtokarkkeja (pussissa enää puolet jäljellä).
17.00 Entisen mieheni luo kahville. Sokerimunkki ja bebe-leivos maistuivat ihanalta.
19.00 Kotiin. Mukana exän kanisterista tirauttama 2 lasillista punaviiniä ja juustoja sekä viinirypäleitä.
Irtokarkkien loppuerä massuun.
20.00 Puhelu miehelle
20.30 Iltapala: 2 lasia punaviiniä, juustoja, rypäleitä ja ruisleipäpaloja. Nam.
21.30 Nukkumaan. Yöunia painajaisten ja huonon omatunnon kera 11 tuntia.
08.30 Perjantaiaamuna herätys. En ollut kovin ylpeä edellispäivästä.
Minullahan on menossa 1200 kalorin dieetti ja tavoitteena on siis saada vielä muutamia kiloja pois ennen polvileikkausta. Olin kuitenkin kuin jonkin riivaama, kun jäin pariksi päiväksi yksin miehen lähtiessä omiin oloihinsa. Miehelle en uskalla kertoa mitä kaikkea yhden päivän aikana tolskasin!
Vai mitä mieltä olette torstaipäivästäni:
Nukuin 13 tunnin yöunet, yleensä riittää 8 tuntia.
9.30 Herätys. Aamupalaksi söin kahvin kera edellispäivänä kahvilasta ostamani kermavaahdolla täytetyn kampaviinerin ja maustekakkupalan.
Välipalaksi olin ostanut 700g irtokarkkeja. Makeita, suolaisia ja happamia. Maistuivat tietokoneen ääressä hyvältä.
12-13 Kuntosalilla hikikuntoilua. Hyvä mieli :)
13.30 Päiväkahvit kera kotimatkalla hakemani munkkipossun (ison).
Välipalaksi irtokarkkeja (pussissa enää puolet jäljellä).
17.00 Entisen mieheni luo kahville. Sokerimunkki ja bebe-leivos maistuivat ihanalta.
19.00 Kotiin. Mukana exän kanisterista tirauttama 2 lasillista punaviiniä ja juustoja sekä viinirypäleitä.
Irtokarkkien loppuerä massuun.
20.00 Puhelu miehelle
20.30 Iltapala: 2 lasia punaviiniä, juustoja, rypäleitä ja ruisleipäpaloja. Nam.
21.30 Nukkumaan. Yöunia painajaisten ja huonon omatunnon kera 11 tuntia.
08.30 Perjantaiaamuna herätys. En ollut kovin ylpeä edellispäivästä.
torstai 22. maaliskuuta 2012
Masennuksen käsitteen ymmärtämisestä
Kiitos kommenteistanne edelliseen postaukseen!
Miehelleni masennus on sairautena todellakin vieras käsite. Kyllä hän hahmottaa masennus-sanan ja alakulon ja ahdistuksen, mutta sairauden hän yhdistää kutakuinkin skitsofreniaan. Ilmeisesti johtuen siitä, että on lukenut lääkeinfoni tarkkaan ja toinen käyttämäni lääke on tarkoitettu mm skitsofrenian hoitoon. Ja vaikka kuinka selostan hänelle, että minun "harhani" (minullahan on psykoottinen masennus) ovat ihan toista maata ja käytän vain minimaalisen pienenä annoksena ko lääkettä, hän on saanut päähänsä, että jossain vaiheessa juoksen hänen perässään kuin naapurinemäntänsä aikoinaan, kirves kourassa miehensä perässä ikkunan läpi (naisella on skitsofrenia). Mieheni kysyi myös eilen, että joutuvatko masentuneet aina hullujenhuoneelle (koitin siitäkin selostaa, millaista hoitoa nykyään on mahdollista saada esim. psykiatrisilla osastoilla ja ettei niitä nykyään sanota hullujenhuoneiksi..)! Meillä on siis edelleen keskustelun paikka aiheesta masennus.
Omasta hoidostani sen verran vielä, että olen kulkenut vuosien mittaan erilaisissa yksilö- ja ryhmäterapioissa hyvin tiiviisti. Toki sieltä olen eväitä saanut - ennenkaikkea oppinut ymmärtämään sairauttani. 2,5 vuotta sitten olin psykiatrisella osastolla työkyvyn arviossa ja hoidossa yhteensä 13 viikkoa. Mm lääkitykseni uusittiin kokonaan. Sieltä alkoi iso muutos, joka johti mm eläkkeelle siirtymiseen ja avioeroon, ja aikamoiseen elämäntapamuutokseen, joka hävitti minulta 20 kiloa ylipainoa. Elämäntilanteeni on muuttunut parin viime vuoden aikana siis radikaalisti, ja nyt minulla on siis jo uusi mies, jonka kanssa rakennan aivan uudenlaista elämää maalle. Lääkkeiden varassa olen kuitenkin isoista muutoksista huolimatta. Niitä ei luvattu minulta poistaa ehkä koskaan (ja reseptien uusimispaikka on siis se terveyskeskus nykyään, joten ainakaan ihan heti ei varmaankaan kukaan ala arvuuttelemaan josko lääkitystä voitaisiin purkaa)....
Sitähän minä en tiedä tulevatko oireet koskaan enää yhtä vahvoina kuin ne olivat jokusen vuosi sitten - mutta alakuloa, ahdistusta ja vetämättömyyttä minulla on. Toisaalta ne ovat kai aika tavallisia oireita "terveelläkin", joten saatan ylireagoida luulemaan, että olisin sairastumassa uudelleen. Mutta otin kuitenkin miehen kanssa asian puheeksi, ja hän on nyt siis hiukan poissa tolaltaan, vaikka tiesikin sairaudestani etukäteen ja olemme siitä keskustelleet (kai hän oli ajatellut, että masennus on ohi mennyt eikä koskaan palaa).....
No, hän sulattelee asiaa nyt omissa oloissaan, katsotaan mitä seuraa!
Miehelleni masennus on sairautena todellakin vieras käsite. Kyllä hän hahmottaa masennus-sanan ja alakulon ja ahdistuksen, mutta sairauden hän yhdistää kutakuinkin skitsofreniaan. Ilmeisesti johtuen siitä, että on lukenut lääkeinfoni tarkkaan ja toinen käyttämäni lääke on tarkoitettu mm skitsofrenian hoitoon. Ja vaikka kuinka selostan hänelle, että minun "harhani" (minullahan on psykoottinen masennus) ovat ihan toista maata ja käytän vain minimaalisen pienenä annoksena ko lääkettä, hän on saanut päähänsä, että jossain vaiheessa juoksen hänen perässään kuin naapurinemäntänsä aikoinaan, kirves kourassa miehensä perässä ikkunan läpi (naisella on skitsofrenia). Mieheni kysyi myös eilen, että joutuvatko masentuneet aina hullujenhuoneelle (koitin siitäkin selostaa, millaista hoitoa nykyään on mahdollista saada esim. psykiatrisilla osastoilla ja ettei niitä nykyään sanota hullujenhuoneiksi..)! Meillä on siis edelleen keskustelun paikka aiheesta masennus.
Omasta hoidostani sen verran vielä, että olen kulkenut vuosien mittaan erilaisissa yksilö- ja ryhmäterapioissa hyvin tiiviisti. Toki sieltä olen eväitä saanut - ennenkaikkea oppinut ymmärtämään sairauttani. 2,5 vuotta sitten olin psykiatrisella osastolla työkyvyn arviossa ja hoidossa yhteensä 13 viikkoa. Mm lääkitykseni uusittiin kokonaan. Sieltä alkoi iso muutos, joka johti mm eläkkeelle siirtymiseen ja avioeroon, ja aikamoiseen elämäntapamuutokseen, joka hävitti minulta 20 kiloa ylipainoa. Elämäntilanteeni on muuttunut parin viime vuoden aikana siis radikaalisti, ja nyt minulla on siis jo uusi mies, jonka kanssa rakennan aivan uudenlaista elämää maalle. Lääkkeiden varassa olen kuitenkin isoista muutoksista huolimatta. Niitä ei luvattu minulta poistaa ehkä koskaan (ja reseptien uusimispaikka on siis se terveyskeskus nykyään, joten ainakaan ihan heti ei varmaankaan kukaan ala arvuuttelemaan josko lääkitystä voitaisiin purkaa)....
Sitähän minä en tiedä tulevatko oireet koskaan enää yhtä vahvoina kuin ne olivat jokusen vuosi sitten - mutta alakuloa, ahdistusta ja vetämättömyyttä minulla on. Toisaalta ne ovat kai aika tavallisia oireita "terveelläkin", joten saatan ylireagoida luulemaan, että olisin sairastumassa uudelleen. Mutta otin kuitenkin miehen kanssa asian puheeksi, ja hän on nyt siis hiukan poissa tolaltaan, vaikka tiesikin sairaudestani etukäteen ja olemme siitä keskustelleet (kai hän oli ajatellut, että masennus on ohi mennyt eikä koskaan palaa).....
No, hän sulattelee asiaa nyt omissa oloissaan, katsotaan mitä seuraa!
keskiviikko 21. maaliskuuta 2012
Parisuhteesta
Heräsin aamulla puoli viideltä. Mies kertoi lähtevänsä omaan asuntoonsa, sadan kilometrin päähän. Lepäilemään. Ei ollut kuulemma taaskaan saanut yhtään nukuttua. Niin hän lähti - ja sitten minulla tuli itku.
Olin aivan varma, että hän jättää minut. Meillä oli nimittäin eilen keskustelu siitä, kuinka pelkään sairastuvani uudestaan ja hän selvästi järkyttyi. Toki koitin hänelle selitellä, ettei hän välttämättä edes huomaisi sairastumistani, sillä osaan pitää pelot ja kauhut sisälläni ja vetää päälle rauhallisen ulkokuoren. Hän oli ymmärtävinään, silti säikähdin aamulla valtavasti hänen lähtöään.
Suhteemme on hyvin nuori. Olemme seurustelleet viime kesästä ja asuneet yhdessä vasta nelisen kuukautta. Mutta olemme olleet koko ajan tiiviisti yhdessä, sillä hän jäi työttömäksi marraskuussa ja minähän olen kokopäiväeläkeläinen. Hän on vanhapoika ja ikänsä reissutöitä tehnyt, joten hänellä ei kauheasti ole kokemuksia (etenkään viime vuosilta) naisen kanssa asumisesta. On siis ihan ymmärrettävää, että hän haluaa välillä levätä. Sitäpaitsi meillä on kissa pahimmassa viikari-iässä ja se on ottanut miehen repimiskaverikseen, joten esim. television katselu ja ruokailu on miehelle melkoista piinaa. Kaikenlisäksi miehellä on olkapää kipeä ja hän ei todellakaan tahdo saada tuskiltaan välillä nukuttua...
Ja silti minä märisin, kun hän lähti.
Soitin äsken miehelle ja juttelimme pitkään suhteestamme ja siitä, voiko toinen noin vain lähteä keskellä yötä toiseen asuntoon. Tulimme siihen tulokseen, että voi. Että annamme toisillemme väljyyttä ja luvan lähteä silloin kun ahdistaa, silloin kun tuntuu siltä, että nyt pitää päästä irti hetkeksi. Olemme muuttamassa maalle yhteiseen kotiin kevään kuluessa, mutta kumpikin säilyttää omat kaupunkiasuntonsa ainakin toistaiseksi (ja nehän ovat siis eri kaupungeissa). On siis jatkossakin mahdollista lähteä. Kaikki tämä perustuu luottamukseen ja siihen, että antaa toiselle tilaa. Minun pitää nyt vain oppia kestämään se, että olen hänestä erossa - ja erottamaan hyvät lähdöt pahoista!
Onnistuuko tällainen suhde pitemmän päälle, vai onko se tuomittu epäonnistumaan, jos emme kestä ahdistusta toistemme kanssa?
Olin aivan varma, että hän jättää minut. Meillä oli nimittäin eilen keskustelu siitä, kuinka pelkään sairastuvani uudestaan ja hän selvästi järkyttyi. Toki koitin hänelle selitellä, ettei hän välttämättä edes huomaisi sairastumistani, sillä osaan pitää pelot ja kauhut sisälläni ja vetää päälle rauhallisen ulkokuoren. Hän oli ymmärtävinään, silti säikähdin aamulla valtavasti hänen lähtöään.
Suhteemme on hyvin nuori. Olemme seurustelleet viime kesästä ja asuneet yhdessä vasta nelisen kuukautta. Mutta olemme olleet koko ajan tiiviisti yhdessä, sillä hän jäi työttömäksi marraskuussa ja minähän olen kokopäiväeläkeläinen. Hän on vanhapoika ja ikänsä reissutöitä tehnyt, joten hänellä ei kauheasti ole kokemuksia (etenkään viime vuosilta) naisen kanssa asumisesta. On siis ihan ymmärrettävää, että hän haluaa välillä levätä. Sitäpaitsi meillä on kissa pahimmassa viikari-iässä ja se on ottanut miehen repimiskaverikseen, joten esim. television katselu ja ruokailu on miehelle melkoista piinaa. Kaikenlisäksi miehellä on olkapää kipeä ja hän ei todellakaan tahdo saada tuskiltaan välillä nukuttua...
Ja silti minä märisin, kun hän lähti.
Soitin äsken miehelle ja juttelimme pitkään suhteestamme ja siitä, voiko toinen noin vain lähteä keskellä yötä toiseen asuntoon. Tulimme siihen tulokseen, että voi. Että annamme toisillemme väljyyttä ja luvan lähteä silloin kun ahdistaa, silloin kun tuntuu siltä, että nyt pitää päästä irti hetkeksi. Olemme muuttamassa maalle yhteiseen kotiin kevään kuluessa, mutta kumpikin säilyttää omat kaupunkiasuntonsa ainakin toistaiseksi (ja nehän ovat siis eri kaupungeissa). On siis jatkossakin mahdollista lähteä. Kaikki tämä perustuu luottamukseen ja siihen, että antaa toiselle tilaa. Minun pitää nyt vain oppia kestämään se, että olen hänestä erossa - ja erottamaan hyvät lähdöt pahoista!
Onnistuuko tällainen suhde pitemmän päälle, vai onko se tuomittu epäonnistumaan, jos emme kestä ahdistusta toistemme kanssa?
tiistai 20. maaliskuuta 2012
Noidankehä? Vai miksi sitä sanoisi?
Minulla on paha nivelrikko polvissa. Niin paha, että olen jo jonossa tekonivelleikkaukseen. Olen ylipainoinen. Niin pahasti, että jos en laihdu muutamaa kiloa, niin leikkaus peruuntuu sen vaarallisuuden vuoksi. Ylipainoisella on nääs suurentunut riski saada komplikaatioita ja toipuminen on hitaampaa.
Minun pitäisi laihtua. Liikkumalla se ei onnistu, kun polvet ovat niin rikki, että niillä kävellään maksimissaan 300 metriä ja matka loppuu siihen. Käyn kuntosalilla vahvistamassa lihaksiani, että edes lihaskunto olisi hiukan parempi, vaikka paino ei putoa.
Jotta saisin painoani pudotettua, menin yksityisen lääkäriaseman laihdutusklinikan asiakkaaksi. Tarkkojen tutkimusten jälkeen minut todettiin niin terveeksi, että saatoin aloittaa tiukan ENE-dieetin, jossa kalorimäärä on reilu 700 kaloria ja keho menee ketoosiin, paastotilaan, jolloin näläntunne heikkenee. Kaksi ensimmäistä paastoviikkoa meni suht hyvin, paino tippui 3,8 kiloa. Sitten alkoivat hankaluudet: nestettä alkoi kertyä kehoon, paino nousi takaisin; jo kaksi viikkoa jatkunut ripuli jatkui vain ja lihakset menivät heikkoon kuntoon; minua huimasi ja pahanolon tunne oli kokonaisvaltainen; verenpaine romahti huikean alas. Lääkärin tuomio: ENE-dieetti piti lopettaa neljä viikkoa kestettyään! Minä en siis saa painoa alas edes paastolla!!!
Nyt olen ollut viikon 1200 kalorin dieetillä. Paino ei ole noussut eikä laskenut, mutta toiveikkaana olen. Tosin pelkään koko ajan milloin kutsu leikkaukseen tulee ja saan tylyn tuomion: ei leikata!
Mitä minä sitten teen? Jatkan läskieni kanssa taistelua, kipeillä polvilla känkkäämistä ja odotan ihmettä tapahtuvaksi? Kummallista on ihmisen elämä: vaikka kaikkensa tekee, ei sekään auta! Yksi lohtu sentään: lääkäri sanoi, että ylipainoni ei ole syy nivelrikkoon! En sentään ole itse aiheuttanut sitäkin pahaa - sitäpaitsi lääkärin lausunnossa luki, että minulla on "hoikat polvet" :)!
Kaiken tämän keskellä taistelen masennuksen uusiutumista vastaan. Ei tämä ainakaan huumoria nostata!
(Sitäpaitsi, koska minulla on jatkuva kuolemanpelko, pelkään, että saan tietenkin leikkauksessa sairaalabakteerin tai sitten veritulpan, johon kuolen...).
Minun pitäisi laihtua. Liikkumalla se ei onnistu, kun polvet ovat niin rikki, että niillä kävellään maksimissaan 300 metriä ja matka loppuu siihen. Käyn kuntosalilla vahvistamassa lihaksiani, että edes lihaskunto olisi hiukan parempi, vaikka paino ei putoa.
Jotta saisin painoani pudotettua, menin yksityisen lääkäriaseman laihdutusklinikan asiakkaaksi. Tarkkojen tutkimusten jälkeen minut todettiin niin terveeksi, että saatoin aloittaa tiukan ENE-dieetin, jossa kalorimäärä on reilu 700 kaloria ja keho menee ketoosiin, paastotilaan, jolloin näläntunne heikkenee. Kaksi ensimmäistä paastoviikkoa meni suht hyvin, paino tippui 3,8 kiloa. Sitten alkoivat hankaluudet: nestettä alkoi kertyä kehoon, paino nousi takaisin; jo kaksi viikkoa jatkunut ripuli jatkui vain ja lihakset menivät heikkoon kuntoon; minua huimasi ja pahanolon tunne oli kokonaisvaltainen; verenpaine romahti huikean alas. Lääkärin tuomio: ENE-dieetti piti lopettaa neljä viikkoa kestettyään! Minä en siis saa painoa alas edes paastolla!!!
Nyt olen ollut viikon 1200 kalorin dieetillä. Paino ei ole noussut eikä laskenut, mutta toiveikkaana olen. Tosin pelkään koko ajan milloin kutsu leikkaukseen tulee ja saan tylyn tuomion: ei leikata!
Mitä minä sitten teen? Jatkan läskieni kanssa taistelua, kipeillä polvilla känkkäämistä ja odotan ihmettä tapahtuvaksi? Kummallista on ihmisen elämä: vaikka kaikkensa tekee, ei sekään auta! Yksi lohtu sentään: lääkäri sanoi, että ylipainoni ei ole syy nivelrikkoon! En sentään ole itse aiheuttanut sitäkin pahaa - sitäpaitsi lääkärin lausunnossa luki, että minulla on "hoikat polvet" :)!
Kaiken tämän keskellä taistelen masennuksen uusiutumista vastaan. Ei tämä ainakaan huumoria nostata!
(Sitäpaitsi, koska minulla on jatkuva kuolemanpelko, pelkään, että saan tietenkin leikkauksessa sairaalabakteerin tai sitten veritulpan, johon kuolen...).
maanantai 19. maaliskuuta 2012
Resurssipula ja muuta sälää
Vilukissi ihmetteli kommentissaan, että kuinka minut on voitu nakata pois mielenterveyspalveluista. Minä itsekin ihmettelin, kun minulle asia ilmoitettiin. Mutta "kun on resurssipula ja sinua on niin paljon jo hoidettu". Siispä olen nyt kaikkineni terveyskeskuksen varassa (johon en ole kahden vuoden aikana onnistunut saamaan lääkäriaikaa, vaikka syy olisi ollut mikä, vaan olen joutunut menemään yksityiselle).
Myönnän, että olen saanut paljon hoitoa ja terapioita, mutta kun olen jo työkyvyttömyyseläkeläinen, minun ei niin kauhean yhteiskuntakelpoinen varmaankaan enää tarvitsekaan olla....
Minulle on myös sanottu, että hädän tullen voin tulla päivystykseen. Hmmmm...... entäs sitten? Entäs jos oloni ei olekaan akuutti, vaan kaiken aikaa ahdistunut ja pelokas?
Sekin on sanottu, että minun tulee syödä lääkkeitä loppuelämä. Huonot ajat voivat uusia - ja voivat ne kuulemma uusia myös lääkityksestä huolimatta.
Tällainen on kuitenkin tilanne meidän kaupungissa - paljon mielenterveyspotilaita, pienet resurssit. Koskahan tilanne räjähtää käsiin - ja tarviiko ihmetellä, miksi maassamme on niin paljon pahoinvointia ja sen(kin) aiheuttamaa väkivaltaa???
Myönnän, että olen saanut paljon hoitoa ja terapioita, mutta kun olen jo työkyvyttömyyseläkeläinen, minun ei niin kauhean yhteiskuntakelpoinen varmaankaan enää tarvitsekaan olla....
Minulle on myös sanottu, että hädän tullen voin tulla päivystykseen. Hmmmm...... entäs sitten? Entäs jos oloni ei olekaan akuutti, vaan kaiken aikaa ahdistunut ja pelokas?
Sekin on sanottu, että minun tulee syödä lääkkeitä loppuelämä. Huonot ajat voivat uusia - ja voivat ne kuulemma uusia myös lääkityksestä huolimatta.
Tällainen on kuitenkin tilanne meidän kaupungissa - paljon mielenterveyspotilaita, pienet resurssit. Koskahan tilanne räjähtää käsiin - ja tarviiko ihmetellä, miksi maassamme on niin paljon pahoinvointia ja sen(kin) aiheuttamaa väkivaltaa???
sunnuntai 18. maaliskuuta 2012
Vaikea psykoottinen masennus
Minun diagnoosini on vaikea psykoottinen masennus.
Silloin kun oireet ovat pahimmillaan, masennuksen kaava noudattaa kuin oppikirjaa: Itken paljon, mielialani on masentunut ja alakuloinen, mikään ei innosta eikä kiinnosta ja olen kaiken aikaa tosi väsynyt, vaikka nukun hyvin pitkiä (tosin katkonaisia) öitä. Itseluottamukseni ja itsetuntoni ovat hyvin alhaalla. Itseasiassa olen hyvinkin epävarma kaikesta mitä teen. Samoin ulkonäöstäni ja olemuksestani. En oikein osaa mitään, en jaksa mitään, en halua mitään. Jos jokin menee pieleen minä vain mietin ja syytän itseäni. "Olisi sittenkin pitänyt" ja "miksi minä en"-kysymykset on tulleet itselleni tutuiksi.
Minun on vaikea kekittyä mihinkään, en osaa päättää mitään ja koko elämä on yhtä jahkailua. Oikeastaan tuntuu, että olen silloin kaikessa ihan kamalan hidas ja tahmainen.
Harhat: myrkkyä käsissä, myrkkyä kukissa, myrkkyä siellä ja täällä, jopa pesuaineissa, joten käsiä on pestävä jatkuvasti ja uudelleen ja uudelleen! Jatkuvaa rytmitystä, sormien laskemista, pakkoajatuksia...
Ja sitten nämä kivut. Puurot ja vellit menevät sekaisin, kun en aina itsekään erota mikä on psykosomaattista ja mikä näitä muita kipujani! Kummallista sekamelskaa on olotilani :( !
Kaikkein rankinta on kuitenkin jatkuva kuolemanpelko. Pienikin uusi oire ja olen mielikuvissani järjestänyt taas kerran omat hautajaiseni. Oma kuolema pelottaa. Silti monesti ajattelen että olisi kaikille parasta jos vain kuolisin pois - ja taas kohta saan paniikkikohtauksen ja tunnen tukehtuvani ja kuolevani ja ankara elämänhalu iskee kiinni!
Lääkitys ja lukemattomat terapiat ovat auttaneet. On ollut seesteinen vuosi. Mutta
tämä kevät on ollut taas vaikeampaa. Pelkään, että oireet palaavat.
Silloin kun oireet ovat pahimmillaan, masennuksen kaava noudattaa kuin oppikirjaa: Itken paljon, mielialani on masentunut ja alakuloinen, mikään ei innosta eikä kiinnosta ja olen kaiken aikaa tosi väsynyt, vaikka nukun hyvin pitkiä (tosin katkonaisia) öitä. Itseluottamukseni ja itsetuntoni ovat hyvin alhaalla. Itseasiassa olen hyvinkin epävarma kaikesta mitä teen. Samoin ulkonäöstäni ja olemuksestani. En oikein osaa mitään, en jaksa mitään, en halua mitään. Jos jokin menee pieleen minä vain mietin ja syytän itseäni. "Olisi sittenkin pitänyt" ja "miksi minä en"-kysymykset on tulleet itselleni tutuiksi.
Minun on vaikea kekittyä mihinkään, en osaa päättää mitään ja koko elämä on yhtä jahkailua. Oikeastaan tuntuu, että olen silloin kaikessa ihan kamalan hidas ja tahmainen.
Harhat: myrkkyä käsissä, myrkkyä kukissa, myrkkyä siellä ja täällä, jopa pesuaineissa, joten käsiä on pestävä jatkuvasti ja uudelleen ja uudelleen! Jatkuvaa rytmitystä, sormien laskemista, pakkoajatuksia...
Ja sitten nämä kivut. Puurot ja vellit menevät sekaisin, kun en aina itsekään erota mikä on psykosomaattista ja mikä näitä muita kipujani! Kummallista sekamelskaa on olotilani :( !
Kaikkein rankinta on kuitenkin jatkuva kuolemanpelko. Pienikin uusi oire ja olen mielikuvissani järjestänyt taas kerran omat hautajaiseni. Oma kuolema pelottaa. Silti monesti ajattelen että olisi kaikille parasta jos vain kuolisin pois - ja taas kohta saan paniikkikohtauksen ja tunnen tukehtuvani ja kuolevani ja ankara elämänhalu iskee kiinni!
Lääkitys ja lukemattomat terapiat ovat auttaneet. On ollut seesteinen vuosi. Mutta
tämä kevät on ollut taas vaikeampaa. Pelkään, että oireet palaavat.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)