Syyllisyys

Eilen sain viimein sanottua miehelle sen, mikä minua painaa ja aika-ajoin ahdistaa: syyllisyys!

Olen ihminen, joka kantaa syyllisyyttä milloin mistäkin, mutta suurin taakkani on ollut syyllisyys siitä, että jätin edellisen mieheni. Noin vain, ilman ennakkovaroituksia! Olen jälkikäteen miettinyt ja psykiatrinkin kanssa pohtinut mikä minut ajoi tuohon tilanteeseen. Olin vuosia ollut masentunut ja ahdistunut, kun viiimein pääsin sairaalahoitoon. Työkyvyn arvioinnin lisäksi siellä muutettiin lääkitystäni ja sain erilaisia terapioita, ja olotilani muuttui noiden kolmentoista viikon aikana uskomattomasti! Aloin piristyä ja yhtäkkiä maailma alkoi näyttää ihanalta ja innostavalta ja uudelta! Kaikki vanha tuntui turhalta ja jokin sai minut uskomaan myös siihen, että mieheni kuuluu menneisyyteen, että hänellä ei ole sijaa uudessa, ihanassa maailmassani! Toki meillä oli ollut avioliitossa melko ylipääsemättömiä ongelmia, mutta siltikin ilmoitukseni oli hänelle shokki! Minä viis veisasin siitä ja aloin elää uutta elämääni vapaana ja iloisena sinkkuna! Tein monenlaista, mitä olen jälkikäteen katunut ja olenkin usein miettinyt, että onko minut väärin diagnosoitu, että sairastanko sittenkin kaksisuuntaista mielialahäiriötä. Juttelin siitä psykiatrininkin kanssa ja hän totesi, että joskus pitkän masennusjakson jälkeen tulee ihmiselle maaninen olo ilman, että hän sairastaa kaksisuuntaista.

No, tapasin tämän nykyisen mieheni viime keväänä ja hänen myötään elämäni rauhoittui ja palasi uomilleen, olin hyvin onnellinen. Viime aikoina olen kuitenkin alkanut tuntea entistä enemmän syyllisyyttä entisen mieheni jättämisestä. Aika-ajoin jopa niin, että koen, että minulla ei ole oikeutta uuteen onneen. Eilen oli taas sellainen ilta, että kurkkua kuristi ja mahassa kiersi ja ajatukset kiersivät pahassa olossa ja syyllisyydessä.  Päätin ottaa riskin ja kertoa miehelleni mikä minua ahdistaa. Sen sanottuani hän meni hiljaiseksi, alkoi kaivella vaatteitaan kaapistaan ja tostesi, että "tämä oli kai sitten tässä"! Sain hänet jäämään ja koitin puhua hänelle miltä minusta tuntuu ja etten missään nimessä palaisi enää entiseni luokse, sillä avioliitossamme olleet ristiriidat ovat edelleen olemassa. Mies jäi kotiin, mutta jäi valvomaan kun itse kävin väsyneenä yöpuulle.
Aamulla mies sanoi, että haluaa jatkaa kanssani, mutta hän ei halua sitoa minua, koska olen niin perhekeskeinen. omien sanojensa mukaan hän halusi jättää minulle tilaa olla ja tulla ja lähteä niinkuin haluan. Että hänen kotinsa (se meidän remontoima talo) oli oleva minulle avoin ja saisin pitää sitä kotinani, mutta hän ei katkeroituisi jos päättäisin lähteä kokonaan!
Nyt en tiedä, onko minulla hyvä vai paha olo. Tiedän aiheuttaneeni tuskaa myös tälle nykyiselle miehelleni. Olen ihan voimaton. Kiitollinen siitä, että hän ei jätä minua, mutta pahalla mielellä siitä, että hän itse ei uskalla nyt sitoutua täysillä minuun! Voiko ihminen todellakin itse pilata onnensa tällä tavalla??? Missä menee raja mitä kertoa toiselle, mitä ei!  Mies on ollut koko aamun tavattoman lempeä, mutta sanoi mm että "on hyvä välillä pudota maan pinnalle".......