Taas minä itkin!
Meille tuli taas riita. Rahasta. Mies murehtii aika ajoin rahanmenoa. Onhan se selvä, että murehtii, kun talon remontti vie hänen elinikäiset säästönsä eikä riitäkään, vaan hän joutuu myymään kaupunkiasuntonsa maksaakseen talon remonttia. Mies on välillä melko epätoivoinen ja tänäänkin yritin häntä lohduttaa viisailla sanoilla ja muistuttaa siitä, että hänen omaisuutensa on nyt kiinni ihanassa talossa, josta tulee yhteinen kotimme. Yritin myös keksiä keinoja millä saisimme rahat riittämään. Olisin valmis myymään oman asuntoni yhteiseksi hyväksi, mutta mies ei anna. Hänen mielestään se säilytetään minun turvanani. Juttelimme ja pohdimme asiaa taas monelta kannalta, kunnes mies vaipui synkkyyteen ja sanoi minulle, että imen hänet kuiviin ja jätän hänet, kun ei ole enää mistä ottaa! Olin äärettömän loukkaantunut - ja typertynyt. Hän itse aloitti laajamittaisen remontin taloon, vaikka sanoin sen kelpaavan minulle 70-luvun kuosissaankin. Hän itse on hankinnat suorittanut ja rahansa käyttänyt, vaikka olen tarjonnut rahallista apuani maksuihin.
Tuo katkera purkaus on minulle luottamuksen puutetta. Koen, että hän on epävarma rakkaudestani, vaikka sitä kuinka hänelle yritän todistaa. Koen olevani jotakin äärettömän pahaa ja katkeraa hänen mielessään. Purskahdin itkuun. Pettymyksestä, tuskasta, kiukusta. Mies alkoi taas pukea päällensä ja mutisi menevänsä hotelliin. En päästänyt häntä, ja jotenkin saimme tilanteen purettua.
Olen edelleen hyvin ihmeissäni ja pahoilla mielin hänen tokaisustaan. Jostakinhan se kertoo. Liekö hänellä menneisyydessään epäluotettavia naisystäviä vai mitä, jokin hänessä saa tuon epäilyksen aikaan.
Olen päättänyt, että parisuhteessani en lähde katkeruutta ja syytöksiä kuuntelemaan. En myöskään koskaan aio alistua mustasukkaisen tai väkivaltaisen miehen peukalon alle. Tämä tilanne on kuitenkin niin erilainen. Liikuttava ja rujo. Epävarman ja pelokkaan miehen purkaus. Annan hänelle anteeksi, vaikka tämä ei ollut ensimmäinen kerta, kun näin kävi. Mutta en tiedä mitä teen, jos samantapainen syyttely jatkuu tulevaisuudessa!
lauantai 31. maaliskuuta 2012
torstai 29. maaliskuuta 2012
tiistai 27. maaliskuuta 2012
Ahdistaa
Kurkkua kuristaa, on kuin vanne olisi vedetty kireälle kaulan ympäri. Kitalakikin on kireä. Suuta kihelmöi. Huulet kutisevat, puren niitä, jotta kutina helpottaisi. Nenää karvastelee, silmät ovat arat ja niitäkin kutittaa.
Tuttua. Voisi luulla, että minulla on allerginen reaktio. Mutta kun ei ole. Minulla ei ole todettu mitään allergiaa, ja silti saan näitä "kohtauksia". Ne on todettu psyykkeen aikaansaamiksi. Näitä oli takavuosina tiuhaan. Olin tosi onneton aina tällaisen kohtauksen tullessa.
Kun lääkitystäni reilut kaksi vuotta sitten muutettiin, pääsin näistä kohtauksista kokonaan eroon. Oma osuutensa oli varmasti terapioilla - ja elämän suurilla muutoksilla! Kohtaukset pysyivät siis poissa reilun kaksi vuotta. Nyt minulla on kohtaus meneillään. Se on jo toinen parin viikon sisään. Minua pelottaa. Joudunko siihen samaan ahdistukseen ja pahaan oloon uudestaan. Siihen, josta niin kauan kärsin ja josta luulin päässeeni iäksi!
Miksi näitä kohtauksia nyt? Juuri kun kaikki on niin hyvin! Miehen kanssa olemme päässeet hyvään parisuhteeseen (muutamia äkkiväärä-keskusteluja lukuunottamatta), kohta pääsen muuttamaan maalle, mistä olen koko ikäni haaveillut ja elämä on muutoinkin järjestyksessä. Nyt en edes tiedä saanko mistään apua.....
Elämä on tavattoman epäreilua!!!
Tuttua. Voisi luulla, että minulla on allerginen reaktio. Mutta kun ei ole. Minulla ei ole todettu mitään allergiaa, ja silti saan näitä "kohtauksia". Ne on todettu psyykkeen aikaansaamiksi. Näitä oli takavuosina tiuhaan. Olin tosi onneton aina tällaisen kohtauksen tullessa.
Kun lääkitystäni reilut kaksi vuotta sitten muutettiin, pääsin näistä kohtauksista kokonaan eroon. Oma osuutensa oli varmasti terapioilla - ja elämän suurilla muutoksilla! Kohtaukset pysyivät siis poissa reilun kaksi vuotta. Nyt minulla on kohtaus meneillään. Se on jo toinen parin viikon sisään. Minua pelottaa. Joudunko siihen samaan ahdistukseen ja pahaan oloon uudestaan. Siihen, josta niin kauan kärsin ja josta luulin päässeeni iäksi!
Miksi näitä kohtauksia nyt? Juuri kun kaikki on niin hyvin! Miehen kanssa olemme päässeet hyvään parisuhteeseen (muutamia äkkiväärä-keskusteluja lukuunottamatta), kohta pääsen muuttamaan maalle, mistä olen koko ikäni haaveillut ja elämä on muutoinkin järjestyksessä. Nyt en edes tiedä saanko mistään apua.....
Elämä on tavattoman epäreilua!!!
maanantai 26. maaliskuuta 2012
Mummona olemisen ihanuus
Tulin juuri pojanpoikaa hoitamasta. Pikkumiehellä on ikää kokonaiset kymmenen viikkoa ja nauraa ja juttelee mummulle niinkuin vanha tekijä! Olikin helppo puolitoistatuntinen, kun me nytkin vain juttelimme ja nauroimme ja hiukan nukuimme.
Tämä lapsi on ensimmäinen lapsenlapseni ja aivan ihastuttava pikku pallero. Olen kuitenkin ihmetellyt, että missä viipyy se muiden mummujen kehuma suunnaton riehakkuus ja sekaisin meno. En minä ainakaan menettänyt vähäistä järkeäni, kun vauva syntyi. Olin helpottunut, kun synnytys meni hyvin ja terve poika tupsahti maailmaan ja toki olin hyvin iloinen. Poikaa on aivan ihana käydä katsomassa tai odotella kyläilemään ja hoitaa välillä. Rakastan tuota pikkumiestä, mutta olen helpottunut, kun ei enää itse tarvitse koko vaippasirkusta johtaa. En ole myöskään tyhjentänyt lastentarvikeliikkeitä ja tavaratalojen vauvanvaatehyllyjä, niinkuin mummojen kuulemma tapana on.
Olenkohan minä oikea mummo ollenkaan, kun en mennytkään sekaisin?
Tämä lapsi on ensimmäinen lapsenlapseni ja aivan ihastuttava pikku pallero. Olen kuitenkin ihmetellyt, että missä viipyy se muiden mummujen kehuma suunnaton riehakkuus ja sekaisin meno. En minä ainakaan menettänyt vähäistä järkeäni, kun vauva syntyi. Olin helpottunut, kun synnytys meni hyvin ja terve poika tupsahti maailmaan ja toki olin hyvin iloinen. Poikaa on aivan ihana käydä katsomassa tai odotella kyläilemään ja hoitaa välillä. Rakastan tuota pikkumiestä, mutta olen helpottunut, kun ei enää itse tarvitse koko vaippasirkusta johtaa. En ole myöskään tyhjentänyt lastentarvikeliikkeitä ja tavaratalojen vauvanvaatehyllyjä, niinkuin mummojen kuulemma tapana on.
Olenkohan minä oikea mummo ollenkaan, kun en mennytkään sekaisin?
sunnuntai 25. maaliskuuta 2012
Historian havinaa
Nämä 40-luvun todistukset ovat jotain aivan muuta kuin mitä nykyään saamme käsiimme.
Jotkut sanakäänteet ja tärkeinä korostetut asiat saavat hymyn ainakin minun huulilleni. Niissä painottuu vielä hyvin voimakkaasti ajalle tyypillinen isänmaallisuus ja perheen ja uskonnon merkitys arkisessa elämässä.
Kuvassa päällimmäisenä on virsikirja vuodelta 1931. Isäni tai isoäitini käsissä kulunut.
Keskellä on hyvin arvokkaan näköinen vesileimapaperille painettu todistus, jossa sanotaan: "Suomen Nuorison Liitto suorittamienne kokeiden perusteella lähettää Teille N.N. Nuorisoseuramerkin oikeuttaen Teidät sitä kantamaan." Ja alla allekirjoituksia peräti kuusi kappaletta Suomen Nuorison Liiton Johtokunnan ja paikallisten nuorisoseurojen puolesta. Valitettavasti tuo merkki ei taida enää olla tallessa.
Alimmaisena kuvassa on isän kansakoulun opintokirja.
Sen alkusivuilla on pitkä luettelo "kouluviranomaisten neuvoja ja varoituksia koululaisille". Alaviitteenä kehotus "käyttää yksi lukemistunti niiden lukemiseen ja selostamiseen ainakin joka lukuvuoden alussa".
Tässä muutamia niistä:
"Käy koulua säännöllisesti! Aiheettomasta poissaolosta voi seurata ikävyyksiä itsellesi ja vanhemmillesikin."
"Kulkiessasi tiellä ota aina huomioon, että saatat kompastua; ole siis varovainen!"
"Älä heitä lasinpalasia, nauloja tai muita teräviä esineitä tielle, sillä sellaisten aiheuttamista vahingoista saattavat vanhempasi joutua suuriinkin korvauksiin!"
"Älä kiiku (sähköjohdin)pylväiden tukiköysissä, äläkä heiluta niitä!"
"Suojele pikkulintuja ja muita viattomia eläimiä! Älä hävitä niiden pesiä, äläkä kivitä tai muuten kiusaa niitä!"
"Älä vahingoita puita tai muita kasveja; älä varsinkaan vaivalla ja työllä aikaan saatuja istutuksia!"
"Noudata omantuntosi ohjausta kaikissa elämän vaiheissa! Muista aina että Jumalan pelko on viisauden alku!"
(Ohjeissa viitteitä kouluhallituksen kiertokirjeisiin vv. 1888-1934)
perjantai 23. maaliskuuta 2012
Syntilista
Kun mies on poissa, vaimo hyppii pöydälle!
Minullahan on menossa 1200 kalorin dieetti ja tavoitteena on siis saada vielä muutamia kiloja pois ennen polvileikkausta. Olin kuitenkin kuin jonkin riivaama, kun jäin pariksi päiväksi yksin miehen lähtiessä omiin oloihinsa. Miehelle en uskalla kertoa mitä kaikkea yhden päivän aikana tolskasin!
Vai mitä mieltä olette torstaipäivästäni:
Nukuin 13 tunnin yöunet, yleensä riittää 8 tuntia.
9.30 Herätys. Aamupalaksi söin kahvin kera edellispäivänä kahvilasta ostamani kermavaahdolla täytetyn kampaviinerin ja maustekakkupalan.
Välipalaksi olin ostanut 700g irtokarkkeja. Makeita, suolaisia ja happamia. Maistuivat tietokoneen ääressä hyvältä.
12-13 Kuntosalilla hikikuntoilua. Hyvä mieli :)
13.30 Päiväkahvit kera kotimatkalla hakemani munkkipossun (ison).
Välipalaksi irtokarkkeja (pussissa enää puolet jäljellä).
17.00 Entisen mieheni luo kahville. Sokerimunkki ja bebe-leivos maistuivat ihanalta.
19.00 Kotiin. Mukana exän kanisterista tirauttama 2 lasillista punaviiniä ja juustoja sekä viinirypäleitä.
Irtokarkkien loppuerä massuun.
20.00 Puhelu miehelle
20.30 Iltapala: 2 lasia punaviiniä, juustoja, rypäleitä ja ruisleipäpaloja. Nam.
21.30 Nukkumaan. Yöunia painajaisten ja huonon omatunnon kera 11 tuntia.
08.30 Perjantaiaamuna herätys. En ollut kovin ylpeä edellispäivästä.
Minullahan on menossa 1200 kalorin dieetti ja tavoitteena on siis saada vielä muutamia kiloja pois ennen polvileikkausta. Olin kuitenkin kuin jonkin riivaama, kun jäin pariksi päiväksi yksin miehen lähtiessä omiin oloihinsa. Miehelle en uskalla kertoa mitä kaikkea yhden päivän aikana tolskasin!
Vai mitä mieltä olette torstaipäivästäni:
Nukuin 13 tunnin yöunet, yleensä riittää 8 tuntia.
9.30 Herätys. Aamupalaksi söin kahvin kera edellispäivänä kahvilasta ostamani kermavaahdolla täytetyn kampaviinerin ja maustekakkupalan.
Välipalaksi olin ostanut 700g irtokarkkeja. Makeita, suolaisia ja happamia. Maistuivat tietokoneen ääressä hyvältä.
12-13 Kuntosalilla hikikuntoilua. Hyvä mieli :)
13.30 Päiväkahvit kera kotimatkalla hakemani munkkipossun (ison).
Välipalaksi irtokarkkeja (pussissa enää puolet jäljellä).
17.00 Entisen mieheni luo kahville. Sokerimunkki ja bebe-leivos maistuivat ihanalta.
19.00 Kotiin. Mukana exän kanisterista tirauttama 2 lasillista punaviiniä ja juustoja sekä viinirypäleitä.
Irtokarkkien loppuerä massuun.
20.00 Puhelu miehelle
20.30 Iltapala: 2 lasia punaviiniä, juustoja, rypäleitä ja ruisleipäpaloja. Nam.
21.30 Nukkumaan. Yöunia painajaisten ja huonon omatunnon kera 11 tuntia.
08.30 Perjantaiaamuna herätys. En ollut kovin ylpeä edellispäivästä.
torstai 22. maaliskuuta 2012
Masennuksen käsitteen ymmärtämisestä
Kiitos kommenteistanne edelliseen postaukseen!
Miehelleni masennus on sairautena todellakin vieras käsite. Kyllä hän hahmottaa masennus-sanan ja alakulon ja ahdistuksen, mutta sairauden hän yhdistää kutakuinkin skitsofreniaan. Ilmeisesti johtuen siitä, että on lukenut lääkeinfoni tarkkaan ja toinen käyttämäni lääke on tarkoitettu mm skitsofrenian hoitoon. Ja vaikka kuinka selostan hänelle, että minun "harhani" (minullahan on psykoottinen masennus) ovat ihan toista maata ja käytän vain minimaalisen pienenä annoksena ko lääkettä, hän on saanut päähänsä, että jossain vaiheessa juoksen hänen perässään kuin naapurinemäntänsä aikoinaan, kirves kourassa miehensä perässä ikkunan läpi (naisella on skitsofrenia). Mieheni kysyi myös eilen, että joutuvatko masentuneet aina hullujenhuoneelle (koitin siitäkin selostaa, millaista hoitoa nykyään on mahdollista saada esim. psykiatrisilla osastoilla ja ettei niitä nykyään sanota hullujenhuoneiksi..)! Meillä on siis edelleen keskustelun paikka aiheesta masennus.
Omasta hoidostani sen verran vielä, että olen kulkenut vuosien mittaan erilaisissa yksilö- ja ryhmäterapioissa hyvin tiiviisti. Toki sieltä olen eväitä saanut - ennenkaikkea oppinut ymmärtämään sairauttani. 2,5 vuotta sitten olin psykiatrisella osastolla työkyvyn arviossa ja hoidossa yhteensä 13 viikkoa. Mm lääkitykseni uusittiin kokonaan. Sieltä alkoi iso muutos, joka johti mm eläkkeelle siirtymiseen ja avioeroon, ja aikamoiseen elämäntapamuutokseen, joka hävitti minulta 20 kiloa ylipainoa. Elämäntilanteeni on muuttunut parin viime vuoden aikana siis radikaalisti, ja nyt minulla on siis jo uusi mies, jonka kanssa rakennan aivan uudenlaista elämää maalle. Lääkkeiden varassa olen kuitenkin isoista muutoksista huolimatta. Niitä ei luvattu minulta poistaa ehkä koskaan (ja reseptien uusimispaikka on siis se terveyskeskus nykyään, joten ainakaan ihan heti ei varmaankaan kukaan ala arvuuttelemaan josko lääkitystä voitaisiin purkaa)....
Sitähän minä en tiedä tulevatko oireet koskaan enää yhtä vahvoina kuin ne olivat jokusen vuosi sitten - mutta alakuloa, ahdistusta ja vetämättömyyttä minulla on. Toisaalta ne ovat kai aika tavallisia oireita "terveelläkin", joten saatan ylireagoida luulemaan, että olisin sairastumassa uudelleen. Mutta otin kuitenkin miehen kanssa asian puheeksi, ja hän on nyt siis hiukan poissa tolaltaan, vaikka tiesikin sairaudestani etukäteen ja olemme siitä keskustelleet (kai hän oli ajatellut, että masennus on ohi mennyt eikä koskaan palaa).....
No, hän sulattelee asiaa nyt omissa oloissaan, katsotaan mitä seuraa!
Miehelleni masennus on sairautena todellakin vieras käsite. Kyllä hän hahmottaa masennus-sanan ja alakulon ja ahdistuksen, mutta sairauden hän yhdistää kutakuinkin skitsofreniaan. Ilmeisesti johtuen siitä, että on lukenut lääkeinfoni tarkkaan ja toinen käyttämäni lääke on tarkoitettu mm skitsofrenian hoitoon. Ja vaikka kuinka selostan hänelle, että minun "harhani" (minullahan on psykoottinen masennus) ovat ihan toista maata ja käytän vain minimaalisen pienenä annoksena ko lääkettä, hän on saanut päähänsä, että jossain vaiheessa juoksen hänen perässään kuin naapurinemäntänsä aikoinaan, kirves kourassa miehensä perässä ikkunan läpi (naisella on skitsofrenia). Mieheni kysyi myös eilen, että joutuvatko masentuneet aina hullujenhuoneelle (koitin siitäkin selostaa, millaista hoitoa nykyään on mahdollista saada esim. psykiatrisilla osastoilla ja ettei niitä nykyään sanota hullujenhuoneiksi..)! Meillä on siis edelleen keskustelun paikka aiheesta masennus.
Omasta hoidostani sen verran vielä, että olen kulkenut vuosien mittaan erilaisissa yksilö- ja ryhmäterapioissa hyvin tiiviisti. Toki sieltä olen eväitä saanut - ennenkaikkea oppinut ymmärtämään sairauttani. 2,5 vuotta sitten olin psykiatrisella osastolla työkyvyn arviossa ja hoidossa yhteensä 13 viikkoa. Mm lääkitykseni uusittiin kokonaan. Sieltä alkoi iso muutos, joka johti mm eläkkeelle siirtymiseen ja avioeroon, ja aikamoiseen elämäntapamuutokseen, joka hävitti minulta 20 kiloa ylipainoa. Elämäntilanteeni on muuttunut parin viime vuoden aikana siis radikaalisti, ja nyt minulla on siis jo uusi mies, jonka kanssa rakennan aivan uudenlaista elämää maalle. Lääkkeiden varassa olen kuitenkin isoista muutoksista huolimatta. Niitä ei luvattu minulta poistaa ehkä koskaan (ja reseptien uusimispaikka on siis se terveyskeskus nykyään, joten ainakaan ihan heti ei varmaankaan kukaan ala arvuuttelemaan josko lääkitystä voitaisiin purkaa)....
Sitähän minä en tiedä tulevatko oireet koskaan enää yhtä vahvoina kuin ne olivat jokusen vuosi sitten - mutta alakuloa, ahdistusta ja vetämättömyyttä minulla on. Toisaalta ne ovat kai aika tavallisia oireita "terveelläkin", joten saatan ylireagoida luulemaan, että olisin sairastumassa uudelleen. Mutta otin kuitenkin miehen kanssa asian puheeksi, ja hän on nyt siis hiukan poissa tolaltaan, vaikka tiesikin sairaudestani etukäteen ja olemme siitä keskustelleet (kai hän oli ajatellut, että masennus on ohi mennyt eikä koskaan palaa).....
No, hän sulattelee asiaa nyt omissa oloissaan, katsotaan mitä seuraa!
keskiviikko 21. maaliskuuta 2012
Parisuhteesta
Heräsin aamulla puoli viideltä. Mies kertoi lähtevänsä omaan asuntoonsa, sadan kilometrin päähän. Lepäilemään. Ei ollut kuulemma taaskaan saanut yhtään nukuttua. Niin hän lähti - ja sitten minulla tuli itku.
Olin aivan varma, että hän jättää minut. Meillä oli nimittäin eilen keskustelu siitä, kuinka pelkään sairastuvani uudestaan ja hän selvästi järkyttyi. Toki koitin hänelle selitellä, ettei hän välttämättä edes huomaisi sairastumistani, sillä osaan pitää pelot ja kauhut sisälläni ja vetää päälle rauhallisen ulkokuoren. Hän oli ymmärtävinään, silti säikähdin aamulla valtavasti hänen lähtöään.
Suhteemme on hyvin nuori. Olemme seurustelleet viime kesästä ja asuneet yhdessä vasta nelisen kuukautta. Mutta olemme olleet koko ajan tiiviisti yhdessä, sillä hän jäi työttömäksi marraskuussa ja minähän olen kokopäiväeläkeläinen. Hän on vanhapoika ja ikänsä reissutöitä tehnyt, joten hänellä ei kauheasti ole kokemuksia (etenkään viime vuosilta) naisen kanssa asumisesta. On siis ihan ymmärrettävää, että hän haluaa välillä levätä. Sitäpaitsi meillä on kissa pahimmassa viikari-iässä ja se on ottanut miehen repimiskaverikseen, joten esim. television katselu ja ruokailu on miehelle melkoista piinaa. Kaikenlisäksi miehellä on olkapää kipeä ja hän ei todellakaan tahdo saada tuskiltaan välillä nukuttua...
Ja silti minä märisin, kun hän lähti.
Soitin äsken miehelle ja juttelimme pitkään suhteestamme ja siitä, voiko toinen noin vain lähteä keskellä yötä toiseen asuntoon. Tulimme siihen tulokseen, että voi. Että annamme toisillemme väljyyttä ja luvan lähteä silloin kun ahdistaa, silloin kun tuntuu siltä, että nyt pitää päästä irti hetkeksi. Olemme muuttamassa maalle yhteiseen kotiin kevään kuluessa, mutta kumpikin säilyttää omat kaupunkiasuntonsa ainakin toistaiseksi (ja nehän ovat siis eri kaupungeissa). On siis jatkossakin mahdollista lähteä. Kaikki tämä perustuu luottamukseen ja siihen, että antaa toiselle tilaa. Minun pitää nyt vain oppia kestämään se, että olen hänestä erossa - ja erottamaan hyvät lähdöt pahoista!
Onnistuuko tällainen suhde pitemmän päälle, vai onko se tuomittu epäonnistumaan, jos emme kestä ahdistusta toistemme kanssa?
Olin aivan varma, että hän jättää minut. Meillä oli nimittäin eilen keskustelu siitä, kuinka pelkään sairastuvani uudestaan ja hän selvästi järkyttyi. Toki koitin hänelle selitellä, ettei hän välttämättä edes huomaisi sairastumistani, sillä osaan pitää pelot ja kauhut sisälläni ja vetää päälle rauhallisen ulkokuoren. Hän oli ymmärtävinään, silti säikähdin aamulla valtavasti hänen lähtöään.
Suhteemme on hyvin nuori. Olemme seurustelleet viime kesästä ja asuneet yhdessä vasta nelisen kuukautta. Mutta olemme olleet koko ajan tiiviisti yhdessä, sillä hän jäi työttömäksi marraskuussa ja minähän olen kokopäiväeläkeläinen. Hän on vanhapoika ja ikänsä reissutöitä tehnyt, joten hänellä ei kauheasti ole kokemuksia (etenkään viime vuosilta) naisen kanssa asumisesta. On siis ihan ymmärrettävää, että hän haluaa välillä levätä. Sitäpaitsi meillä on kissa pahimmassa viikari-iässä ja se on ottanut miehen repimiskaverikseen, joten esim. television katselu ja ruokailu on miehelle melkoista piinaa. Kaikenlisäksi miehellä on olkapää kipeä ja hän ei todellakaan tahdo saada tuskiltaan välillä nukuttua...
Ja silti minä märisin, kun hän lähti.
Soitin äsken miehelle ja juttelimme pitkään suhteestamme ja siitä, voiko toinen noin vain lähteä keskellä yötä toiseen asuntoon. Tulimme siihen tulokseen, että voi. Että annamme toisillemme väljyyttä ja luvan lähteä silloin kun ahdistaa, silloin kun tuntuu siltä, että nyt pitää päästä irti hetkeksi. Olemme muuttamassa maalle yhteiseen kotiin kevään kuluessa, mutta kumpikin säilyttää omat kaupunkiasuntonsa ainakin toistaiseksi (ja nehän ovat siis eri kaupungeissa). On siis jatkossakin mahdollista lähteä. Kaikki tämä perustuu luottamukseen ja siihen, että antaa toiselle tilaa. Minun pitää nyt vain oppia kestämään se, että olen hänestä erossa - ja erottamaan hyvät lähdöt pahoista!
Onnistuuko tällainen suhde pitemmän päälle, vai onko se tuomittu epäonnistumaan, jos emme kestä ahdistusta toistemme kanssa?
tiistai 20. maaliskuuta 2012
Noidankehä? Vai miksi sitä sanoisi?
Minulla on paha nivelrikko polvissa. Niin paha, että olen jo jonossa tekonivelleikkaukseen. Olen ylipainoinen. Niin pahasti, että jos en laihdu muutamaa kiloa, niin leikkaus peruuntuu sen vaarallisuuden vuoksi. Ylipainoisella on nääs suurentunut riski saada komplikaatioita ja toipuminen on hitaampaa.
Minun pitäisi laihtua. Liikkumalla se ei onnistu, kun polvet ovat niin rikki, että niillä kävellään maksimissaan 300 metriä ja matka loppuu siihen. Käyn kuntosalilla vahvistamassa lihaksiani, että edes lihaskunto olisi hiukan parempi, vaikka paino ei putoa.
Jotta saisin painoani pudotettua, menin yksityisen lääkäriaseman laihdutusklinikan asiakkaaksi. Tarkkojen tutkimusten jälkeen minut todettiin niin terveeksi, että saatoin aloittaa tiukan ENE-dieetin, jossa kalorimäärä on reilu 700 kaloria ja keho menee ketoosiin, paastotilaan, jolloin näläntunne heikkenee. Kaksi ensimmäistä paastoviikkoa meni suht hyvin, paino tippui 3,8 kiloa. Sitten alkoivat hankaluudet: nestettä alkoi kertyä kehoon, paino nousi takaisin; jo kaksi viikkoa jatkunut ripuli jatkui vain ja lihakset menivät heikkoon kuntoon; minua huimasi ja pahanolon tunne oli kokonaisvaltainen; verenpaine romahti huikean alas. Lääkärin tuomio: ENE-dieetti piti lopettaa neljä viikkoa kestettyään! Minä en siis saa painoa alas edes paastolla!!!
Nyt olen ollut viikon 1200 kalorin dieetillä. Paino ei ole noussut eikä laskenut, mutta toiveikkaana olen. Tosin pelkään koko ajan milloin kutsu leikkaukseen tulee ja saan tylyn tuomion: ei leikata!
Mitä minä sitten teen? Jatkan läskieni kanssa taistelua, kipeillä polvilla känkkäämistä ja odotan ihmettä tapahtuvaksi? Kummallista on ihmisen elämä: vaikka kaikkensa tekee, ei sekään auta! Yksi lohtu sentään: lääkäri sanoi, että ylipainoni ei ole syy nivelrikkoon! En sentään ole itse aiheuttanut sitäkin pahaa - sitäpaitsi lääkärin lausunnossa luki, että minulla on "hoikat polvet" :)!
Kaiken tämän keskellä taistelen masennuksen uusiutumista vastaan. Ei tämä ainakaan huumoria nostata!
(Sitäpaitsi, koska minulla on jatkuva kuolemanpelko, pelkään, että saan tietenkin leikkauksessa sairaalabakteerin tai sitten veritulpan, johon kuolen...).
Minun pitäisi laihtua. Liikkumalla se ei onnistu, kun polvet ovat niin rikki, että niillä kävellään maksimissaan 300 metriä ja matka loppuu siihen. Käyn kuntosalilla vahvistamassa lihaksiani, että edes lihaskunto olisi hiukan parempi, vaikka paino ei putoa.
Jotta saisin painoani pudotettua, menin yksityisen lääkäriaseman laihdutusklinikan asiakkaaksi. Tarkkojen tutkimusten jälkeen minut todettiin niin terveeksi, että saatoin aloittaa tiukan ENE-dieetin, jossa kalorimäärä on reilu 700 kaloria ja keho menee ketoosiin, paastotilaan, jolloin näläntunne heikkenee. Kaksi ensimmäistä paastoviikkoa meni suht hyvin, paino tippui 3,8 kiloa. Sitten alkoivat hankaluudet: nestettä alkoi kertyä kehoon, paino nousi takaisin; jo kaksi viikkoa jatkunut ripuli jatkui vain ja lihakset menivät heikkoon kuntoon; minua huimasi ja pahanolon tunne oli kokonaisvaltainen; verenpaine romahti huikean alas. Lääkärin tuomio: ENE-dieetti piti lopettaa neljä viikkoa kestettyään! Minä en siis saa painoa alas edes paastolla!!!
Nyt olen ollut viikon 1200 kalorin dieetillä. Paino ei ole noussut eikä laskenut, mutta toiveikkaana olen. Tosin pelkään koko ajan milloin kutsu leikkaukseen tulee ja saan tylyn tuomion: ei leikata!
Mitä minä sitten teen? Jatkan läskieni kanssa taistelua, kipeillä polvilla känkkäämistä ja odotan ihmettä tapahtuvaksi? Kummallista on ihmisen elämä: vaikka kaikkensa tekee, ei sekään auta! Yksi lohtu sentään: lääkäri sanoi, että ylipainoni ei ole syy nivelrikkoon! En sentään ole itse aiheuttanut sitäkin pahaa - sitäpaitsi lääkärin lausunnossa luki, että minulla on "hoikat polvet" :)!
Kaiken tämän keskellä taistelen masennuksen uusiutumista vastaan. Ei tämä ainakaan huumoria nostata!
(Sitäpaitsi, koska minulla on jatkuva kuolemanpelko, pelkään, että saan tietenkin leikkauksessa sairaalabakteerin tai sitten veritulpan, johon kuolen...).
maanantai 19. maaliskuuta 2012
Resurssipula ja muuta sälää
Vilukissi ihmetteli kommentissaan, että kuinka minut on voitu nakata pois mielenterveyspalveluista. Minä itsekin ihmettelin, kun minulle asia ilmoitettiin. Mutta "kun on resurssipula ja sinua on niin paljon jo hoidettu". Siispä olen nyt kaikkineni terveyskeskuksen varassa (johon en ole kahden vuoden aikana onnistunut saamaan lääkäriaikaa, vaikka syy olisi ollut mikä, vaan olen joutunut menemään yksityiselle).
Myönnän, että olen saanut paljon hoitoa ja terapioita, mutta kun olen jo työkyvyttömyyseläkeläinen, minun ei niin kauhean yhteiskuntakelpoinen varmaankaan enää tarvitsekaan olla....
Minulle on myös sanottu, että hädän tullen voin tulla päivystykseen. Hmmmm...... entäs sitten? Entäs jos oloni ei olekaan akuutti, vaan kaiken aikaa ahdistunut ja pelokas?
Sekin on sanottu, että minun tulee syödä lääkkeitä loppuelämä. Huonot ajat voivat uusia - ja voivat ne kuulemma uusia myös lääkityksestä huolimatta.
Tällainen on kuitenkin tilanne meidän kaupungissa - paljon mielenterveyspotilaita, pienet resurssit. Koskahan tilanne räjähtää käsiin - ja tarviiko ihmetellä, miksi maassamme on niin paljon pahoinvointia ja sen(kin) aiheuttamaa väkivaltaa???
Myönnän, että olen saanut paljon hoitoa ja terapioita, mutta kun olen jo työkyvyttömyyseläkeläinen, minun ei niin kauhean yhteiskuntakelpoinen varmaankaan enää tarvitsekaan olla....
Minulle on myös sanottu, että hädän tullen voin tulla päivystykseen. Hmmmm...... entäs sitten? Entäs jos oloni ei olekaan akuutti, vaan kaiken aikaa ahdistunut ja pelokas?
Sekin on sanottu, että minun tulee syödä lääkkeitä loppuelämä. Huonot ajat voivat uusia - ja voivat ne kuulemma uusia myös lääkityksestä huolimatta.
Tällainen on kuitenkin tilanne meidän kaupungissa - paljon mielenterveyspotilaita, pienet resurssit. Koskahan tilanne räjähtää käsiin - ja tarviiko ihmetellä, miksi maassamme on niin paljon pahoinvointia ja sen(kin) aiheuttamaa väkivaltaa???
sunnuntai 18. maaliskuuta 2012
Vaikea psykoottinen masennus
Minun diagnoosini on vaikea psykoottinen masennus.
Silloin kun oireet ovat pahimmillaan, masennuksen kaava noudattaa kuin oppikirjaa: Itken paljon, mielialani on masentunut ja alakuloinen, mikään ei innosta eikä kiinnosta ja olen kaiken aikaa tosi väsynyt, vaikka nukun hyvin pitkiä (tosin katkonaisia) öitä. Itseluottamukseni ja itsetuntoni ovat hyvin alhaalla. Itseasiassa olen hyvinkin epävarma kaikesta mitä teen. Samoin ulkonäöstäni ja olemuksestani. En oikein osaa mitään, en jaksa mitään, en halua mitään. Jos jokin menee pieleen minä vain mietin ja syytän itseäni. "Olisi sittenkin pitänyt" ja "miksi minä en"-kysymykset on tulleet itselleni tutuiksi.
Minun on vaikea kekittyä mihinkään, en osaa päättää mitään ja koko elämä on yhtä jahkailua. Oikeastaan tuntuu, että olen silloin kaikessa ihan kamalan hidas ja tahmainen.
Harhat: myrkkyä käsissä, myrkkyä kukissa, myrkkyä siellä ja täällä, jopa pesuaineissa, joten käsiä on pestävä jatkuvasti ja uudelleen ja uudelleen! Jatkuvaa rytmitystä, sormien laskemista, pakkoajatuksia...
Ja sitten nämä kivut. Puurot ja vellit menevät sekaisin, kun en aina itsekään erota mikä on psykosomaattista ja mikä näitä muita kipujani! Kummallista sekamelskaa on olotilani :( !
Kaikkein rankinta on kuitenkin jatkuva kuolemanpelko. Pienikin uusi oire ja olen mielikuvissani järjestänyt taas kerran omat hautajaiseni. Oma kuolema pelottaa. Silti monesti ajattelen että olisi kaikille parasta jos vain kuolisin pois - ja taas kohta saan paniikkikohtauksen ja tunnen tukehtuvani ja kuolevani ja ankara elämänhalu iskee kiinni!
Lääkitys ja lukemattomat terapiat ovat auttaneet. On ollut seesteinen vuosi. Mutta
tämä kevät on ollut taas vaikeampaa. Pelkään, että oireet palaavat.
Silloin kun oireet ovat pahimmillaan, masennuksen kaava noudattaa kuin oppikirjaa: Itken paljon, mielialani on masentunut ja alakuloinen, mikään ei innosta eikä kiinnosta ja olen kaiken aikaa tosi väsynyt, vaikka nukun hyvin pitkiä (tosin katkonaisia) öitä. Itseluottamukseni ja itsetuntoni ovat hyvin alhaalla. Itseasiassa olen hyvinkin epävarma kaikesta mitä teen. Samoin ulkonäöstäni ja olemuksestani. En oikein osaa mitään, en jaksa mitään, en halua mitään. Jos jokin menee pieleen minä vain mietin ja syytän itseäni. "Olisi sittenkin pitänyt" ja "miksi minä en"-kysymykset on tulleet itselleni tutuiksi.
Minun on vaikea kekittyä mihinkään, en osaa päättää mitään ja koko elämä on yhtä jahkailua. Oikeastaan tuntuu, että olen silloin kaikessa ihan kamalan hidas ja tahmainen.
Harhat: myrkkyä käsissä, myrkkyä kukissa, myrkkyä siellä ja täällä, jopa pesuaineissa, joten käsiä on pestävä jatkuvasti ja uudelleen ja uudelleen! Jatkuvaa rytmitystä, sormien laskemista, pakkoajatuksia...
Ja sitten nämä kivut. Puurot ja vellit menevät sekaisin, kun en aina itsekään erota mikä on psykosomaattista ja mikä näitä muita kipujani! Kummallista sekamelskaa on olotilani :( !
Kaikkein rankinta on kuitenkin jatkuva kuolemanpelko. Pienikin uusi oire ja olen mielikuvissani järjestänyt taas kerran omat hautajaiseni. Oma kuolema pelottaa. Silti monesti ajattelen että olisi kaikille parasta jos vain kuolisin pois - ja taas kohta saan paniikkikohtauksen ja tunnen tukehtuvani ja kuolevani ja ankara elämänhalu iskee kiinni!
Lääkitys ja lukemattomat terapiat ovat auttaneet. On ollut seesteinen vuosi. Mutta
tämä kevät on ollut taas vaikeampaa. Pelkään, että oireet palaavat.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)