Heräsin aamulla puoli viideltä. Mies kertoi lähtevänsä omaan asuntoonsa, sadan kilometrin päähän. Lepäilemään. Ei ollut kuulemma taaskaan saanut yhtään nukuttua. Niin hän lähti - ja sitten minulla tuli itku.
Olin aivan varma, että hän jättää minut. Meillä oli nimittäin eilen keskustelu siitä, kuinka pelkään sairastuvani uudestaan ja hän selvästi järkyttyi. Toki koitin hänelle selitellä, ettei hän välttämättä edes huomaisi sairastumistani, sillä osaan pitää pelot ja kauhut sisälläni ja vetää päälle rauhallisen ulkokuoren. Hän oli ymmärtävinään, silti säikähdin aamulla valtavasti hänen lähtöään.
Suhteemme on hyvin nuori. Olemme seurustelleet viime kesästä ja asuneet yhdessä vasta nelisen kuukautta. Mutta olemme olleet koko ajan tiiviisti yhdessä, sillä hän jäi työttömäksi marraskuussa ja minähän olen kokopäiväeläkeläinen. Hän on vanhapoika ja ikänsä reissutöitä tehnyt, joten hänellä ei kauheasti ole kokemuksia (etenkään viime vuosilta) naisen kanssa asumisesta. On siis ihan ymmärrettävää, että hän haluaa välillä levätä. Sitäpaitsi meillä on kissa pahimmassa viikari-iässä ja se on ottanut miehen repimiskaverikseen, joten esim. television katselu ja ruokailu on miehelle melkoista piinaa. Kaikenlisäksi miehellä on olkapää kipeä ja hän ei todellakaan tahdo saada tuskiltaan välillä nukuttua...
Ja silti minä märisin, kun hän lähti.
Soitin äsken miehelle ja juttelimme pitkään suhteestamme ja siitä, voiko toinen noin vain lähteä keskellä yötä toiseen asuntoon. Tulimme siihen tulokseen, että voi. Että annamme toisillemme väljyyttä ja luvan lähteä silloin kun ahdistaa, silloin kun tuntuu siltä, että nyt pitää päästä irti hetkeksi. Olemme muuttamassa maalle yhteiseen kotiin kevään kuluessa, mutta kumpikin säilyttää omat kaupunkiasuntonsa ainakin toistaiseksi (ja nehän ovat siis eri kaupungeissa). On siis jatkossakin mahdollista lähteä. Kaikki tämä perustuu luottamukseen ja siihen, että antaa toiselle tilaa. Minun pitää nyt vain oppia kestämään se, että olen hänestä erossa - ja erottamaan hyvät lähdöt pahoista!
Onnistuuko tällainen suhde pitemmän päälle, vai onko se tuomittu epäonnistumaan, jos emme kestä ahdistusta toistemme kanssa?
Minä olen jonkun runilijan snoja lainatakseni sitä mieltä, ett "on monta tapaa elää yhdessä ja mnia vielä kokeilematta". Tärkeintä on, että asiat tehdään yhteisymmärryksessä ja, että molemminpuolinen luottamus säilyy.Ilmeisesti te pystytte keskustelemaan asioista ja se on jo paljon.
VastaaPoistaMeille monet ystävät nuoruudessa sanoivat, ettei noin voi elää, kun asuimme lähes vuosikymmenen eri paikkakunnilla opiskelujen ja töiden takia. Monet niistä tiiviisti yhdessä asuneista ovat jo päätyneet eroon, mutta meillä on miehen kanssa avioliittoa takana jo 25 vuotta..
Päivän mittaan on epävarmuus taas hiipinyt puseroon ja tunnen suurta halua soittaa miehelle ja varmistaa, että eihän hän vain ole jättämässä minua! Miten saisin tämän pelon pois! Pelkään, että hän väsyy epävarmuuteeni(kin) ja lähtee jo sen takia....
PoistaMun mielest ihan tervettä. Tota meil on käytetty se 30-vuotta, ku ollaa yhes oltu. Kun toinen alkaa ahistaa, poistuu jompikumpi takavasemmalle ja tulee sit takas ku ahistus loppuu. Yleensä aikalailla nopsaan... :D
VastaaPoistaVoi, toivonpa totisesti, että tämä toimisi meilläkin :)
PoistaIhan hyvä järjestely teillä on. On tosiaan niin monta tapaa elää yhdessä kun on parisuhteita. Meillä on tässä tontilla kaksi taloa ja miehellä on työhuone (tietokoneensa) ja verstas toisessa, ja sinne hänen on hyvä vetäytyä. Minun työhuoneeni on toisessa talossa, ja näin on molemmilla oma rauha. Lounaan syömme yhdessä, jos molemmat olemme kotona.
VastaaPoistaMutta kyllä tässä vaiheessa jo tarvii kovasti omaa aikaa ja rauhaa. Ehkä sinulla on oppimisen paikka luottaa siihen, että kaikki on hyvin, vaikka mies on toisaalla. Tee jotain itsellesi mukavaa silloin, niin asia ehkä unohtuukin vähitellen.
Varmasti on hyvä systeemi, jos se toimii molempia tyydyttävästi. Mutta jos toista alkaa ahistaa aina silloin, kun toisella on vaikeaa ja tämä tarvitsisis tukea, niin onko se sitten enää toimivaa???
PoistaOLiskohan niin, että miehille on vaikeampaa katsella/kuunnella toisen ahdistuksia. Oma mieheni oli minun masennukseni alkuvaiheissa ihan pallo hukassa, eikä tiennyt mitä sano tai tehdä. Mutta keskustelemalla meilläkin saatiin meille sopiva ratkaisu. Saan purkaa mieltäni miehelle aina kun on tarvis, mutta pidän itse pikkasen huolta siitä, että ei se nyt ihan jatkuvaa ole. Rajansa toisenkin kuuntelulla ja kestämisellä.
PoistaTuohon viimeisimpään kysymykseesi sanoisin, että sitä kannattaa kyllä yhdessä miettiä, mutta nimenomaan yhdessä ja semmoisella hetkellä, kun molemmat ovat valmiita siitä hyvässä hengessä keskustelemaan.
VastaaPoistaSinä olet minusta fiksu, kun oivallat, että toisen epävarmuus, syyttely tai takertuminen helposti työntää häntä poispäin. On kuitenkin hyvä kertoa miltä itsestä tuntuu ja millaista tukea toiselta toivoisi.
Teillä on nuori suhde. Se on hyvä siinä mielessä, että yhteisiä toimintamalleja vasta luodaan. Toiseen tottuminen ottaa kuitenkin aikansa. Meillä meni 15 vuotta ennen kuin Aviomies uskalsi ryhtyä avoimesti ilmaisemaan myös negatiivisia tunteita. Joskus prosessit ottavat aikaa. Eri asia on sitten se onko toinen niin tärkeä, että hänen vuokseen jaksaa nähdä vaivaa ja odottaa.
Sitä negatiivisten tunteiden näyttämistä meillä mies vieläkin reilun 20 vuoden avioliiton jälkeen harjoittelee. Tai siis ei tiedä edes harjoittelvansa, mutta kuitenkin...
PoistaMeillä taas minä osaan sen, eikä sekään aina hyvä ole, kun sitä tulee liikaa. Jotain kompromissia tässä haetaan, oppimisprosessi kestää loppuelämän.
Kävimme miehen kanssa juuri keskustelun siitä voiko masennuksen tulon estää. Hänen mielestään voi: Jos ajattelee vain positiivisia asioita tai hakee kaikista asioista sen hyvän puolen, niin mieli ei synkkene..... jaa, kun osaisikin!
PoistaAuts..masennus taitaa olla hänelle aika vieras juttu ;)
VastaaPoistaHeippa, mukavaa kun kävit ja jätit blogisi osoitteen.
VastaaPoistaMistähän alkaisi?
Ainakin voin sanoa kokemuksesta että on paljon parempi kun on paikka johon vetäytyä kuin että pitäisi kerralla päättää jatkaako vai lopettaa.
Väsyneen mihen (tai naisem) kanssa on aivan turha keskustella, j joskus tarvitaan muutenkin aikaa järjestellä ajatukset.
Teillä on vielä suhde alussaan, ja miehesi taitaa olla samaa sorttia kuin omani.
Eli vaikeista asioista puhuminen täytyy opetella, meillä siihen meni vuosia.
Sinä olet sairautesi kanssa jo tuttu, tunnet sen oireet ja termit, miehelle kaikki on outoa.
Eikä näistä mielenterveyden asioista vielä kovin montaa vuotta ole julkisesti puhuttu, hänen mielikuvansa saattavat olla kaukana todellisuudesta.
Mikä sekin on aivan ymmärrettävää.
Luottamuksen rakentuminen ottaa aikansa, jotenkin olisi vain osattava nauttia hyvistä hetkistä ja elää päivä kerrallaan.
Muistan kyllä itsekin mten vaikeaa se alkuun oli.
Millanhan siihen tuossa jo fiksusti kommentoikin.
Ihmettelen kyllä kovasti ettet ole saanut edes keskusteluaikoja psykiatriselle sairaanhoitajalle TK:sta, onhan kunnan jotain jo lainkin mukaan pakko järjestää.
Tosi saattaa olla että lääkityksesi on nyt paremmin hallinnassa - vai olisiko sittenkin syytä tarkistaa se koska oireita on taas ilmaantunut?
( tämä oli hoitaja-minän osuus)
Oikein hyvää viikon jatkoa sinulle!
Ei voi tulla takaisin, jos ei joskus lähde. Itse asun omassa asunnossani ja mieheni omassaan, toki välimatkaa ei ole paljoa, mutta näin olemme eläneet jo, voi jestas, vaikka kuinka kauan. Melkein 20 vuotta. Vapaa-ajat ja vk.loput olemme samassa paikassa. Itse haluan elää just näin...on tilaa itselleni ja omaa aikaa ja samalla tavoinhan se pelaa toistekin päin.
VastaaPoistaUskon aina, että asiat menevät niin kuin asianomaisille parhaaksi on. Kumppanisi saattaa pelätä sairastumistasi, ja ei osaa keskustella siitä ja omista peloistaan. Anna hänelle aikaa. Tiedän, ettei sulla ole helppoa elää pelossa ja peläten jätetyksi tulemista ja mahdollista sairastumistasi. Oletko kokeillut ajatusten siirtoa, tämä kuulostaa nyt tosi helpolta ja varmaan susta vähättelyltäkin, mutta itse teen aina sitä, kun alkaa ahdistamaan tai huolet täyttää rintakehän. Otan käsityön käteeni tai lähden kirjastoon tai hyvän elokuvan ääreen...yritän tulla ulos ajatuksistani, koska sen olen todennut, että jatkuva murehtiminen ja mielipaha ei auta yhtään mitään.
Mk sanoi hyvin kommentissaan siitä, että sulle kaikki on tuttua ja osaat puhua sairastamisestasi ja peloistasi normaalisti mutta toinen ei osaa, vaan voi todellakin nähdä sielunsa silmin mörköjä, mielisairaaloita ymv. Hassua...jotenkin nyt tuntuu, että sun, jolla on vähiten henkisiä voimavaroja, tulisi olla nyt se voimakkaampi suhteessanne. Anna toisen kehittyä vierelläsi, omia aikojaan. Oppia luottamaan, että toisen sairastaminen/sairastuminen ei maailmaa kaada. Vaikka se aina joskus siltä tuntuukin, niin aina nousee sama aurinko yhä uudelleen.
Olen samaa mieltä, että lähdet etsimään ja vaatimaan itsellesi säännöllistä keskusteluapua, edes kerran kk:ssa.
Yritä luottaa siihen, että elämä kantaa, tuli mitä tuli. Elä vain aina yksi päivä kerrallaan...kahta ei voi kukaan elää. Älä murehdi tulevia eikä huomistakaan. Ole itsellesi armollinen.